perjantai 1. syyskuuta 2017

Kehosekopelko

Painonhallintaryhmä alkoi tällä viikolla. Se jotenki järisytti mun maailmaa. Lauma lihavia naisia. Lihavia kuten minä. Lihavia naisia, jotka on samojen asioiden kanssa painineet ku minä. En todellakaan ole yksin paino-ongelmien, syömisongelmien ja vastaavien kanssa. Ekaa kertaa elämässä se oikeasti konkretisoitui mulle. On muitakin samanlaisia kuin minä. En ole yksin. En ole ollenkaan yksin.

Tänään luin vielä Susinaisen kirjotuksen. Jotakin lisää tärähti mun sisällä. En oo jostain syystä tajunnu aiemmin oikeasti ja kunnolla tuotakaan, että helvetti, mullahan on täysin vääristyny kehonkuva. Oon aina pitäny itteeni hirveänä läskinä, aivan sama mikä mun paino on ollu millonki.

Vääristyny suhde omaan kehoon. Joo-o. Mää oon jotenki aina mieltäny mun kehon kuuluvan kaikille muille paitsi ittelleni. Ja lisäksi oon hirveä läski.

Ja nyt sitten mää pelkään suunnilleen henkeni edestä. Miksi? Koska haluan muutoksia oman kehooni. Haluan ottaa oman kehoni haltuuni, haluan mun kehon takas ittelleni. Haluan mun kehon voivan hyvin ja se tarkoittaa myös laihtumista. Muutos pelottaa. Se pelottaa aivan helvetisti.


Minne mun kiskot viekään?


Oon pistäny kaiken sen piikkiin, etten halua laihtua, koska en halua miehiltä sellaista huomiota. You know. Seksuaalista häirintää. Ja en oo semmosta pahemmin saanu lihavana. Mutta, mutta. Se oikea syy on se, että mua pelottaa. Pelkään muuttua. Pelkään voida hyvin.

Tämä helvetin perkeleen ristiriita, joka soi sisälläni. Haluan voida hyvin. En uskalla voida hyvin. Haluan muutosta, koska en voi hyvin. En halua muutosta, koska se pelottaa. Koko ajan kauheaa vääntöä pään sisällä.

Oon viime aikoina, tai pikemminki viimeset viikot, lohtusyöny ihan hulluna. Se lähti siitä, että puntari kerto mun laihtuneen kaks kiloa kolmessa kuukaudessa. Siitä seuras jonku ajan päästä paniikki, ku asia meni tajuntaan. Sitte oon syöny ja syöny. Että äkkiä ne kilot takas. Ei herran jestas, mää en oo enää turvassa, ku oon ees ton verran laihempi. Ja painonhallintaryhmässä mut punnittiin ja ne kaks kiloa ei sen puntarin mukaan ollutkaan tippunu. Ja siitä tuli lisäkriisi ja lisälohtusyönti. Hitto, mitenhän mää uskallan nyt omalla puntarillani käydä? Oon käyny omalla puntarilla aina kuun eka päivä tai parin ekan päivän aikana. Huomena vois sen taas tehä silti.

Ei mun oo hyvä olla tässä painossa. Ei yhtään. Mää haluan muutoksen. Oon  tehny sitä muutosta jo kolme vuotta, ku opetellu säännöllistä liikuntaa, säännöllistä syömistä, säännöllistä juomista, säännöllistä nukkumista. Jokainen nuista sujuu jo ihan hyvin. Se, mitä mun pitää tehä seuraavaksi on opetella syömään rehuja ja opetella rentoutumista stressin tasaamiseksi. Miniminiaskelin oon edenny ja sillain on pää pysyny mukana. Mutta nyt, ku asiat on tuottanu jotain tulostakin, ainakin hetkellisesti, ni pää ei pysykään mukana. Ku ne muutokset ei saa näkyä. Ku se pelottaa.

Pelko ja häpeä yrittää hallita mua. Ne tekee kaikkensa hallitakseen mua. Mun pitää laittaa kampoihin. Kenen kroppa tää on? Kenen mieli tää on? Pelon, häpeän vai minun?

8 kommenttia:

  1. Tsemppiä muutokseen! Tie ei varmasti ole lyhyt eikä helppo mutta uskon että se palkitsee oli lopputulos mikä tahansa :)<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 On tää aikamoista kamppailua ittensä kanssa.

      Poista
  2. Tsemppihali ja voimia projektiin <3 hiljaa hyvä tulee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Hiljokseen se pitää mennäki, että pää pysyy kasassa.

      Poista
  3. Oot jo selkeästi prosessoinut pään sisällä asiaa eteenpäin ja se lienee askel etenemiseen. Sun kroppa se on ja toivottavasti saat otettua hyvinvoinnin suuntaan askelia! Pidän peukkuja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän tässä on pitkään prosessia tehty. Kiitos tsempeistä! <3

      Poista
  4. Ymmärrän että muutos pelottaa, mutta se on hienoa että tiedostat sen! Olet jo henkisesti vahva kun "pistät itsellesi kampoihin"; kun fyysinen olo paranee niin voimakkuus vaan kasvaa niin fyysisesti kuin henkisesti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei tarvi muuttua heti, vaan sen voi tehdä hitaasti ja pienin askelin, jotta pää pysyy edes jotenkin muutoksissa mukana.

      Poista