torstai 31. toukokuuta 2018

Biisit, joista saan voimaa

Paula Koivuniemi ja Toni Wirtanen: Oma tie

Tähän biisiin ihastuin ensi kuulemalta silloin kun tämä ilmestyi. Tätä palaan aina kuuntelemaan ja saamaan siitä tsemppiä kulkemaan tätä omaa tietäni. Tässä sanoituksessa on niin paljon voimaa! On myös hyvä muistaa, että tosiaan, minulla on pää, joka ajattelee ja sydän, joka johdattaa. Minua myös lohduttaa suuresti se ajatus, että karma punnitaan.



Juha Tapio: Eläköön

Eläköön on hyvä muistutus siitä, että elämä on kaikkine rosoineen juuri sellainen kuin pitääkin. Elämään kuuluu kyyneleet ja arvet hymyjen ja rakkauden rinnalla. Tämä biisi muistuttaa minua tuskan keskellä siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässä kaikesta huolimatta on. Tämä muistuttaa niistä monista pienistä asioista, jotka tuovat elämään hyvää: sateen jälkeinen tuoksu, auringon paiste pitkän pimeän jälkeen, halaus...



Janna: Sä et ole hullu

Tämä on tärkeä muistutus siitä, että vaikka sut on rikottu muiden toimesta, se ei tee susta hullua. Tähän ei voi muuta oikein edes sanoa. Tärkeä, tärkeä sanoma.



Jannika B: Itseni herra

Muistanko arvostaa itseäni joka päivä? Tykätä itsestäni sellasena ku oon? Muistanko unelmoida? Olenko onnellinen? Niin hyvä muistutus siitä, että minä itse olen elämäni tärkein ihminen! Miksi se aina unohtuu? 



Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

Toivoa pimeään. Että ei se kärsimys kestä loputtomiin. Että siitä kaikesta oppii jotain ja se oppi on mittaamattoman arvokasta. Muistuttaa minua siitä, että en turhaan käy kokemiani tuskia läpi. Nykyään pystyn jo sanomaan, että se työ on kantanut hedelmää, vaikka matkaa vielä on paljon. Minusta on ihanaa ajatella, että tällä työllä saan itseni kukkimaan.



Näihin kappaleisiin palaan aina, vaikka aikaakin ois kulunut pitkästi välissä. Kertokaa minulle omia voimabiisejänne! Olisi kiva tietää, mitkä on teille merkityksellisiä kappaleita ja miksi!


Lisään tähän vielä uusimman voimabiisini.

Saara Aalto: Monsters

Tätä kuuntelin tänäänkin terapiasta tullessa koko matkan repeatilla. Tässä on voimaa! En anna enää pelolle valtaa, tämä on minun elämäni ja minä olen siitä vastuussa. En pelkä enää. Huh huh! Minä saan näistä sanoista potkua mennä edelleen päin omia hirviöitäni. Hirviöt ovat niin kuin häpeäkin, että ne eivät kestä päivänvaloa ja valo parantaa.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Kevään leffassa käynnit

Oon tänä keväänä mystisesti innostunut käymään leffassa. Ihan sielä elokuvateatterissa asti! Siksipä teen näkemistäni elokuvista nyt pienet arviot, kun on useampi mitä arvioida.


Call me by your name

Tämän elokuvan kävin ystäväni kanssa katsomassa helmikuun alussa.

"Luca Guadagninon CALL ME BY YOUR NAME on sensuelli ja ajaton ensirakkauden kuvaus. Elokuva perustuu André Acimanin romaaniin.

On kesä 1983 Pohjois-Italiassa ja 17-vuotias amerikkalais-italialainen Elio (Timothee Chalamet) viettää päivänsä perheensä 1600-luvulla rakennetussa villassa klassista musiikkia soittaen ja sovittaen, lukien ja flirttaillen ystävänsä Marzian (Esther Garrel) kanssa.

Eliolla on läheinen suhde isäänsä (Michael Stuhlberg), joka on kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin erikoistunut professori, ja äitiinsä (Amira Casar), joka on kääntäjä. Elio on saanut varttua korkeakulttuurin upeimpien saavutusten keskellä aurinkoisen Italian kuvankauniissa ympäristössä. Vaikka Elion sivistys ja älykkyys antavat hänestä kuvan ikäänsä vanhempana, on hän kuitenkin vielä melko viaton ja kokematon – erityisesti sydämen asioissa.

Eräänä päivänä komea amerikkalainen Oliver (Armie Hammer) saapuu Elion isän tutkimusassistentiksi. Italian auringon polttavassa paahteessa Elion ja Oliverin välillä heräävä intohimo leimahtaa liekkeihin ja kuumat kesäpäivät muuttavat heidän elämiensä kulun lopullisesti."

Elokuva oli katsomisen arvoinen. Välillä oli tosi tylsiä pätkiä, mutta kokonaisuus jaksoi silti kantaa eteenpäin. Eniten pidin leffan miljööstä. Se kummasti herätti minussa kaipuun käydä taas Italiassa. Hahmoissa pidin eniten Eliosta ja hänen isästään.



Fantastinen nainen

Tämän elokuvan kävin saman ystäväni kanssa katsomassa vain pari päivää myöhemmin.

Taas Finnkinon sivuilta hyvä tiivistelmä juonesta:
"Rakastuneet Marina ja Orlando suunnittelevat tulevaisuutta. Tarjoilijana työskentelevä nuori Marina haaveilee laulajan urasta, kun taas häntä kaksi vuosikymmentä vanhempi Orlando omistaa painotalon. Eräänä iltana, Marinan syntymäpäiväjuhlien jälkeen, Orlando tuupertuu sairauskohtaukseen. Marina vie miehen ensiapuun, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Tästä alkaa Marinan painajainen. Surun murtama nainen kaipaisi tukea, mutta lohduttamisen sijasta niin lääkärit kuin Orlandon aikaisempi perhe asettavat Marinan epäilyksen alaiseksi. Marinan surua, tai hänen transnaisen identiteettiään, ei kunnioita kukaan. Orlandon edellisellä perheellä on kiire pyyhkiä Marinan mittainen luku edesmenneen miehen elämästä pois. Marina joutuu taistelemaan oikeudestaan suruun ja olemassaoloonsa, oikeudestaan olla kuka hän on: kompleksinen, vahva, suorasukainen – fantastinen nainen."

Voi! Tästä elokuvasta pidin tosi paljon! Marina oli mahtava hahmo, just semmonen samaistuttava. Elokuva sai mut itkemään, samaten kuin myös sai nauramaan. Tunteita tämä herätti ja se on hyvä asia. Hyvä asia on myös se, että transsukupuolisuutta tuodaan esiin. Tämän elokuvan vois kattoa uudestaankin.



The Shape of Water

Kuukautta myöhemmin eli maaliskuun lopulla kävin taas ystäväni kanssa leffassa.

Pitänee todeta, että Finnkino osaa nämä lyhennelmät tehdä hyvin:
"Tarinankerronnan mestarin Guillermo del Toron uutuuselokuva THE SHAPE OF WATER on omalaatuinen satu, joka sijoittuu kylmän sodan aikoihin, vuoden 1962 Pohjois-Amerikkaan. Valtion salaisessa laboratoriossa työskentelevä Elisa (Sally Hawkins) on yksinäisyytensä vanki. Kun Elisa ja hänen kollegansa Zelda (Octavia Spencer) löytävät laboratorioon kätketyn salaisuuden, Elisan elämä muuttuu lopullisesti."

Tämä elokuva oli ihana! Loppua kohden senkus parani! Päähenkilö Elisa on mykkä ja se tuo elokuvaan ihan oman säväyksensä. Se oli itse asiassa tosi hyvä asia, koska hänen tekonsa tekivät asiat erittäin selviksi. Elokuva teki muhun vaikutuksen. Sitä kaikkea ei osaa oikein edes sanoin kuvailla. Se pitää itse nähdä ja kokea. Tän elokuvan haluan ehdottomasti nähdä vielä uudelleen. Kaunis rakkaustarina, joka pistää miettimään, että onko niin erilaiseksi koettu lopulta ollenkaan niin erilainen.



Han Solo: A Star Wars Story

Sitten ihan eri tunnelmiin. Kävin pari päivää sitten katsomassa uusimman Star Wars- leffan mieheni ja hänen ystävänsä kanssa.

"Nouse Millennium Falconin kyytiin ja matkusta kaukaiseen galaksiin elokuvassa Solo: A Star Wars Story, joka on galaksin rakastetuimmasta lurjuksesta kertova upouusi seikkailu. Jännittävien vaiheiden jälkeen rikollisen alamaailman synkissä ja vaarallisissa syövereissä Han Solo tapaa tulevan pilottitoverinsa, mahtavan Chewbaccan, ja kohtaa pahamaineisen pelurin Lando Calrissianin matkalla, joka määrää tulevaisuuden suunnan yhdelle Star Wars -saagan yllättävimmistä sankareista."

Tää leffa ei tehny sen suurempaa vaikutusta. Jotenki nää uusimmat Star Wars- leffat ei oo minuun iskeny kovin suuresti. Katsottavia ovat kyllä, ei siinä mitään. 



Ootteko nähneet nämä elokuvat? Mitä piditte? 

Ps: Mietin, että voisin näitä tällaisia leffakoosteita tehdä aina ku on tullu katottua enempi leffoja. 

Pps: Meen itse asiassa huomenaki leffaan (Tottelemattomuus- nimistä kattoon) ni onpahan jatkoa tälle postaukselle luvassa jossain kohin.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Ämyriin kirjoitus

Tulin kertomaan, että kirjoitin Ämyriin kirjoituksen seksuaalisen väkivallan uhrien kohtelusta, joka on kammottavaa. Aihe on tärkeä minulle, koska itsekin olen seksuaalisen väkivallan uhri.

Käykää lukemassa ja kertokaa omia ajatuksianne aiheesta.



Kirjoitin tästä kirjasta kirjablogissani. Todella hyvä kirja traumoista!

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Erilainen, joukkoon kuulumaton

Oon monesti miettinyt omaa, jo lapsena syntynyttä kokemustani siitä, että oon erilainen kuin muut ja sen takia en kuulu joukkoon. Oon kokenut sen ihan lapsuuden perheen ja suvun keskelläkin, että en kuulu heihin oman erilaisuuteni tähden. Oon myös ollu ihan yksin niitten ajatusten kanssa. Oon kokenu olevan niin erilainen ja kokenu etten kuulu joukkoon missään, en kotona, koulussa, rauhanyhdistyksellä, ihan missään. Oman koetun erilaisuuteni takia oon ollu myös yksinäinenkin, outo kummajainen, vaikka aina oon ollu sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. 

Kuvituksena kirjoja, joista olen löytänyt itseni ja syitä erilaisuudelleni.




En oo koskaan osannu eritellä tarkkaan sitä, että mistä se kokemus on syntyny. Ehkä siitä, että oon esikoinen isosta sisarussarjasta? Ehkä siitä, että oon ollu kiltti ja vastuuntuntoinen jo lapsena? Ehkä mun älykkyydestä? Ehkä siitä, että oon eläny lapsuuden kauhujen keskellä? Ehkä lapsuuden perheen uskonnollisesta vakaumuksesta? Ehkä siitä, että oon erityisherkkä? Aina kuitenkin on ollu olo, että oon jollain lailla erilainen, vääränlainen. Se olo on vieläkin joskus. Nykyään ei niin pahasti kuin ennen.






Siitä on kyllä kiitollinen, että minulla on ihania ihmisiä ja rakkautta elämässä. Niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua just tämmösenä ku oon. Oon vihdoin saanut kokea, että mut hyväksytään just tämmösenä ku oon. Rikkinäisenä, eheytyvänä, omanlaisena hiihtäjänä. Se kannustaa minua menemään kohti sitä ominta itseäni edelleen. Pikkuhiljaa oon uskaltanut myös itse nähdä ja hyväksyä itseni semmosena ku oon. Se kokemus on arvokas. Mua surettaa ihan hirveästi se, että en oo jo lapsena saanu kokea olevani rakastettu ja hyväksytty omana ittenäni. Että ne kokemukset oon saanu vasta aikuisena, lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Kuin paljon parempaa hirveä lapsuuteni olisi voinut olla, jos oisin saanu rakkautta ja hyväksyntää? Tiedän nyt, että eräs sukulaiseni on rakastanut mua, mutta se ei koskaan menny mun lapsen tajuntaan asti tai en ole vain yksinkertaisesti uskonut sitä. Mun mieli on ollut traumojen takia lukossa ja vastaanottimet kiinni. Ongelma on oikeasti kyllä se, että rakkauden kokemusta ei ole syntynyt ennen traumojakaan.




Muistan lapsena monesti tunteneeni raastavaa rakkauden ja hellyyden kaipuuta. Se kävi kipeää. Olin lapsi, joka haaveili, että häntä joku rakastaisi. Ajatuskin siitä on ihan järkyttävän surullinen. (Tiedän, että samankaltaisia lapsia on tänäkin päivänä paljon.) Nyt aikuisena oon saanut tuta konkreettisesti sen, että vanhempani (sekä sisarukseni ja muut sukulaiset) eivät välitä minusta. Se asia tuli erittäin selväksi kun aloin käsitellä lapsuuteni traumoja. Minulla on asiasta mustaa valkoisella. Ehkä se erilaisuudenkokemus on tullut tuostakin, vanhempieni kylmyydestä ja suvun välinpitämättömyydestä ja siitä, että pitäisi olla ja toimia tietyllä lailla, että kelpaisi?




Sen minä nykyään tiedän varmaksi, että kaikenlaisista kokemuksista ja traumoista huolimatta voi saada hyvän ja onnellisen elämän. Nyt tiedän, että erilaisuus on normaalia. Nyt tiedän, etten ole enää yksin. Nykyään pystyn hyväksymään omat kokemukseni osaksi omaa menneisyyttäni. En enää vähättele omia erilaisuuden ja yksinäisyyden ja vääränlaisuuden kokemuksia. Ne kaikki oli totta ja on edelleen totta. Tänään pystyn elämään niiden kanssa kaikessa rauhassa ja ehkä olen vähän ylpeäkin siitä.

Onko muita samaa kokeneita?

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kuntosalille

Viime syksynä, ollessani painonhallintaryhmässä, aloin miettimään kuntosalille menoa. Lukioaikaan kävin säännöllisesti kuntosalilla. Ja pidin siitä paljon! Muistan, kuinka nautin siitä, kun tulosta syntyi ajan kuluessa. Oli kivaa liikkua ja liikuinkin paljon. Sitten tuli muutoksia elämään ja kaikki jäi. En vuosiin liikkunut juurikaan. Joskus satunnaisia kävelylenkkejä ainoastaan.

Kun mietin elämääni liikunnan suhteen ni onhan se ollu aika hajanaista. Lapsena en harrastanut mitään tiettyä liikuntaa. Leikkien lomassa juoksenteli ja kiipeili sekä koulumatkat ja muut käveli tai pyöräili paikasta toiseen. Koulujen liikuntatunnit oli ainoat, jossa oli edes vähän variaatiota. Perhekotiin mennessä liikunnasta tuli säännöllistä, koska siellä vaadittiin sitä ja aloin jopa tykkäämään siitä. Perhekotivuosina liikuin säännöllisesti ja paljon. Siihen aikaan kuuluu nuo aiemmat kuntosalivuoteni.


Kuvassa mun uudet salikengät. Virtaa väreistä!

Kun aloin seurustelemaan vähän päälle viisi vuotta sitten, elämääni tuli uusi liikuntalaji, frisbeegolf. Siitä pidän tosi paljon! Ollaan mieheni kanssa harrastettu sitä siitä asti ja kunhan lumet sulaa, alkaa meidän kuudes kesä frisbeegolfin parissa. Frisbeegolf taitaa olla ensimmäinen liikuntalaji, joka on pysynyt elämässäni vuosi toisensa jälkeen sitkeästi ja josta tykkään aina vaan.


Mun ihana, pinkki frisbeegolfbagi.

Perhekodista muutettua kaikki liikunta tosiaan jäi hyvin vähälle. Mutta nyt, viimevuosien aikana, liikunta on pikkuhiljaa palannut elämääni. Tein joitain vuosia sitten itselleni excelissä liikuntarastilistan (jonka idea perhekodista peräisin), johon voin merkata aina ku vähänkin liikun. Jos kävelen 15 minuuttia, siitä tulee merkintä jne. Kuinka kannustavaa se olikaan huomata, että kyllähän minä liikun, edes vähän. Tulostelen rastilistoja itselleni aina, ku edellinen on täynnä. Mulla tää rastilistasysteemi toimii ja kannustaa liikkumaan. Alla olevassa kuvassa malli mun rastilistasta. Merkinnöissä oleva fyster tarkoittaa fysioterapiasta saamiani venyttely- ja jumppaohjeita. Viime keväänä tein hyvin ahkerasti noita. Syksyn tullen kaikki loppu kun mieliala tipahti pahasti. Ei jaksanu enää juurikaan liikkua. Lokakuusta helmikuuhun on joka vuosi raskasta aikaa, jolloin ei jaksais ihan mitään. Toivon totisesti, että tää joskus muuttuu ees vähä kevyemmäksi.


Mun liikuntarastilista.

Viime vuonna palasin joogan pariin. Otin itselleni Yogaia- nimisen nettipalvelun. Se on vähä ku liikunnan Netflix. Oon nyt vuoden ajan kotona joogannu silloin tällöin Yogaian tallenteiden perässä. Ja jippii, tänä keväänä puolen vuoden miettimisen jälkeen aloitin kuntosalilla käynnin. Nyt oon neljä viikkoa käyny kuntosalilla ja kärpänen on puraissu mua. Nautin siitä!

Oon välillä miettiny, että miksi liikunta on niin vaikeaa. Nyt vasta oon käsittäny, että se johtuu puhtaasti traumoista. Mun traumat on mun keholle tehtyjä pahoja asioita. Ja keho muistaa kyllä kaiken, vaikka mieli ei aina ookaan muistanu. Ja kun liikkuu, keho liikkuu ja niistä tuntemuksista nousee traumamuistot ja tunteet pintaan. Eli liikunta saa aikaan ahdistusta ja pahaa oloa. Näin siis mulla on ollu ja on oikeastaan edelleen. Se ero entiseen on, että nykyään pystyn paljon paremmin käsittelemään niitä tunteita ja mulla on myös terapeutti, jonka kanssa käsittelen niitä. Perhekodissa ollessa pystyin liikkumaan, koska siellä olin tarpeeksi turvassa. Sen jälkeen en olekaan enää ollut tarpeeksi turvassa, joten liikunta on ollut liian ahdistavaa. Viime vuosien aikana tilanne on muuttunut ja nyt pystyn taas liikkumaan, mistä olen iloinen.

Toivon, että loppuelämäni ajan liikunta on voimia antavaa ja että nautin siitä.

Miten teijän liikunnat on mennyt? Kertokaa omia kokemuksia, ois kivaa kuulla niitä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Pakko saada

Kuin monelle tulee joskus sellainen olo, että jokin asia on pakko saada ja se ei lähde mielestä pois? Mulle tuli sellainen viime viikolla kahdesta eri asiasta. 

Ensimmäinen tuli siitä, kun instassa kattelin instastooreja ja eräs seuraamani henkilö oli laittanu stooriin kuvakaappauksen spotifystä ja taustalla lauloi upeaääninen nainen. Mun oli pakko palata kuunteleen uudelleen se instastoorin pätkä, koska siinä äänessä oli jotain. Seuraavaksi aukaisin Youtuben ja etsin sieltä kyseisen laulajan. Kuuntelin pari biisiä ja kuuntelin toisenkin kerran. Olin myyty! 

Tää laulaja on Sheridan Smith. Hän on viime vuoden puolella julkaissut esikoislevyn. Se levy mun on pakko saada. Googletin vähä lisää ja kävi ilmi, että Sheridan on esiintynyt Cilla Black- nimisessä sarjassa. Sillon mulla välähti. Mulla on se sarja tallennettuna digiboxilla. En oo vaan saanu katottua sitä vielä. Pitää ottaa asiaksi kattoa sekin.

Koska mun on pakko saada tää levy, niin mää käyn vielä ostamassa sen. Asia pyörii mielessä joka päivä samalla kun Youtubesta ne muutamat siellä olevat kappaleet.



Sitten se toinen pakko saada. Varmaan monikin on törmännyt uutiseen, että Johanna Kurkela ja Nightwishin Tuomas Holopainen ja Troy Donockley ovat yhdessä julkaisseet levyn Auri- nimisenä yhtyeenä. Minä rakastan Holopaisen musiikkia, erityisesti Scrooge- musiikkia, jossa myös Kurkela laulaa. Siksikin tää uutinen kiinnosti ja Youtubeen kun tuli Auri-levyn sinkkuja niin pitihän ne mennä kuuntelemaan. Ja kuunneltuani oli taas se olo, että pakko saada tää levy. 

Hauskasti tässä kävi niin, että kun Facebookissa päivittelin, että pakko saada tää levy niin eräs kaimani tykkäs tästä ja siitä se idea lähti. Meillä on nyt kaiman kanssa treffit ens perjantaille Levykauppa X:ään ostamaan levy, kun se sinä päivänä julkaistaan. Voi olla, että samalla reissulla ostan myös Sheridan Smithin levyn.




Mistä asioista teille tulee pakko saada- olo? Mulla nykyään jostain syystä vain musiikista. Viime vuonnakin ostin muutaman levyn ton pakko saada- tunteen takia. Muun muassa Jarkko Aholan Romanssi ja Tarja Turusen From Spirits and Ghosts ovat kotiutuneet sen takia.

torstai 1. helmikuuta 2018

Unelmista

Mulla on ollut aikoja, jolloin en oo kyenny unelmoimaan mistään. Unelmia ei ole tullut edes mieleen, vaikka on yrittänyt niitä hakea päästään. Siitä tiedän omalla kohdallani, että ollaan vakavan masennuksen syövereissä, kun unelmia ei ole. Nyt kun olen enää keskivaikean/lievän masennuksen kourissa, on unelmiakin alkanut pulpahdella mieleen. Niistä ajattelin nyt kirjoittaa tänne. Koska minulla on unelmia!



Vaatteet. Haluan löytää oman tyylini pukeutua. Sen, joka tuntuu täysin minunlta. Värikkäät vaatteet vetää mua puoleensa kovasti ja ne tuntuukin omimmilta. Silti on vielä hakusessa vaatteiden tyyli muuten.



Yksi iso haave ja tavoite on, että tuntisin olevani omassa kehossani turvassa. Että olisin kotonani omassa kehossa. Tällä hetkellä oma keho tuntuu lähinnä uhkalta ja viholliselta. Eikä asiaa auta yhtään se, että esim. viime viikolla kaupassa yks vanhempi mies kouri mun peppua.



Haluaisin oppia tekemään villasukat. Varsi kyllä onnistuu, mutta loppu ei. Lapasetkin ois kiva osata tehdä. Ja pipo. Hmm, ja virkkaaminenkin ois kivaa oppia.



Oma talo meren rannalla. Ei tarvis olla suuri talo. Ison terassin kuitenkin haluaisin siihen, sellaisen ympäritalon menevän. Ja pihalle paljon lehtipuita, että ois paljon haravoitavaa. Rakastan haravointia! Pieni kukkapenkki ois kiva kans. Pihakeinu. Ehkä pieni kasvimaakin.



Liikunta. Haaveilen, että siitä tulee mulle loppuelämän tapa. Asia, josta tykkään. Haluan, että uskallan jonain päivänä rueta haastamaan omaa kehoani, kokeilemaan sen rajoja fyysisesti. Tällä hetkellä se ei oo mahdollista mun pään kunnon takia, mutta jonain päivänä on.



Matkustelu on iso haave. Haluan matkustaa maailman ympäri! Haluan käydä vaikka ja missä. Jonain päivän taas mennään.


Tässäpä muutamia mun haaveita. Mistä te haaveilette?