keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Ämyriin kirjoitus

Tulin kertomaan, että kirjoitin Ämyriin kirjoituksen seksuaalisen väkivallan uhrien kohtelusta, joka on kammottavaa. Aihe on tärkeä minulle, koska itsekin olen seksuaalisen väkivallan uhri.

Käykää lukemassa ja kertokaa omia ajatuksianne aiheesta.



Kirjoitin tästä kirjasta kirjablogissani. Todella hyvä kirja traumoista!

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Erilainen, joukkoon kuulumaton

Oon monesti miettinyt omaa, jo lapsena syntynyttä kokemustani siitä, että oon erilainen kuin muut ja sen takia en kuulu joukkoon. Oon kokenut sen ihan lapsuuden perheen ja suvun keskelläkin, että en kuulu heihin oman erilaisuuteni tähden. Oon myös ollu ihan yksin niitten ajatusten kanssa. Oon kokenu olevan niin erilainen ja kokenu etten kuulu joukkoon missään, en kotona, koulussa, rauhanyhdistyksellä, ihan missään. Oman koetun erilaisuuteni takia oon ollu myös yksinäinenkin, outo kummajainen, vaikka aina oon ollu sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. 

Kuvituksena kirjoja, joista olen löytänyt itseni ja syitä erilaisuudelleni.




En oo koskaan osannu eritellä tarkkaan sitä, että mistä se kokemus on syntyny. Ehkä siitä, että oon esikoinen isosta sisarussarjasta? Ehkä siitä, että oon ollu kiltti ja vastuuntuntoinen jo lapsena? Ehkä mun älykkyydestä? Ehkä siitä, että oon eläny lapsuuden kauhujen keskellä? Ehkä lapsuuden perheen uskonnollisesta vakaumuksesta? Ehkä siitä, että oon erityisherkkä? Aina kuitenkin on ollu olo, että oon jollain lailla erilainen, vääränlainen. Se olo on vieläkin joskus. Nykyään ei niin pahasti kuin ennen.






Siitä on kyllä kiitollinen, että minulla on ihania ihmisiä ja rakkautta elämässä. Niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua just tämmösenä ku oon. Oon vihdoin saanut kokea, että mut hyväksytään just tämmösenä ku oon. Rikkinäisenä, eheytyvänä, omanlaisena hiihtäjänä. Se kannustaa minua menemään kohti sitä ominta itseäni edelleen. Pikkuhiljaa oon uskaltanut myös itse nähdä ja hyväksyä itseni semmosena ku oon. Se kokemus on arvokas. Mua surettaa ihan hirveästi se, että en oo jo lapsena saanu kokea olevani rakastettu ja hyväksytty omana ittenäni. Että ne kokemukset oon saanu vasta aikuisena, lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Kuin paljon parempaa hirveä lapsuuteni olisi voinut olla, jos oisin saanu rakkautta ja hyväksyntää? Tiedän nyt, että eräs sukulaiseni on rakastanut mua, mutta se ei koskaan menny mun lapsen tajuntaan asti tai en ole vain yksinkertaisesti uskonut sitä. Mun mieli on ollut traumojen takia lukossa ja vastaanottimet kiinni. Ongelma on oikeasti kyllä se, että rakkauden kokemusta ei ole syntynyt ennen traumojakaan.




Muistan lapsena monesti tunteneeni raastavaa rakkauden ja hellyyden kaipuuta. Se kävi kipeää. Olin lapsi, joka haaveili, että häntä joku rakastaisi. Ajatuskin siitä on ihan järkyttävän surullinen. (Tiedän, että samankaltaisia lapsia on tänäkin päivänä paljon.) Nyt aikuisena oon saanut tuta konkreettisesti sen, että vanhempani (sekä sisarukseni ja muut sukulaiset) eivät välitä minusta. Se asia tuli erittäin selväksi kun aloin käsitellä lapsuuteni traumoja. Minulla on asiasta mustaa valkoisella. Ehkä se erilaisuudenkokemus on tullut tuostakin, vanhempieni kylmyydestä ja suvun välinpitämättömyydestä ja siitä, että pitäisi olla ja toimia tietyllä lailla, että kelpaisi?




Sen minä nykyään tiedän varmaksi, että kaikenlaisista kokemuksista ja traumoista huolimatta voi saada hyvän ja onnellisen elämän. Nyt tiedän, että erilaisuus on normaalia. Nyt tiedän, etten ole enää yksin. Nykyään pystyn hyväksymään omat kokemukseni osaksi omaa menneisyyttäni. En enää vähättele omia erilaisuuden ja yksinäisyyden ja vääränlaisuuden kokemuksia. Ne kaikki oli totta ja on edelleen totta. Tänään pystyn elämään niiden kanssa kaikessa rauhassa ja ehkä olen vähän ylpeäkin siitä.

Onko muita samaa kokeneita?

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kuntosalille

Viime syksynä, ollessani painonhallintaryhmässä, aloin miettimään kuntosalille menoa. Lukioaikaan kävin säännöllisesti kuntosalilla. Ja pidin siitä paljon! Muistan, kuinka nautin siitä, kun tulosta syntyi ajan kuluessa. Oli kivaa liikkua ja liikuinkin paljon. Sitten tuli muutoksia elämään ja kaikki jäi. En vuosiin liikkunut juurikaan. Joskus satunnaisia kävelylenkkejä ainoastaan.

Kun mietin elämääni liikunnan suhteen ni onhan se ollu aika hajanaista. Lapsena en harrastanut mitään tiettyä liikuntaa. Leikkien lomassa juoksenteli ja kiipeili sekä koulumatkat ja muut käveli tai pyöräili paikasta toiseen. Koulujen liikuntatunnit oli ainoat, jossa oli edes vähän variaatiota. Perhekotiin mennessä liikunnasta tuli säännöllistä, koska siellä vaadittiin sitä ja aloin jopa tykkäämään siitä. Perhekotivuosina liikuin säännöllisesti ja paljon. Siihen aikaan kuuluu nuo aiemmat kuntosalivuoteni.


Kuvassa mun uudet salikengät. Virtaa väreistä!

Kun aloin seurustelemaan vähän päälle viisi vuotta sitten, elämääni tuli uusi liikuntalaji, frisbeegolf. Siitä pidän tosi paljon! Ollaan mieheni kanssa harrastettu sitä siitä asti ja kunhan lumet sulaa, alkaa meidän kuudes kesä frisbeegolfin parissa. Frisbeegolf taitaa olla ensimmäinen liikuntalaji, joka on pysynyt elämässäni vuosi toisensa jälkeen sitkeästi ja josta tykkään aina vaan.


Mun ihana, pinkki frisbeegolfbagi.

Perhekodista muutettua kaikki liikunta tosiaan jäi hyvin vähälle. Mutta nyt, viimevuosien aikana, liikunta on pikkuhiljaa palannut elämääni. Tein joitain vuosia sitten itselleni excelissä liikuntarastilistan (jonka idea perhekodista peräisin), johon voin merkata aina ku vähänkin liikun. Jos kävelen 15 minuuttia, siitä tulee merkintä jne. Kuinka kannustavaa se olikaan huomata, että kyllähän minä liikun, edes vähän. Tulostelen rastilistoja itselleni aina, ku edellinen on täynnä. Mulla tää rastilistasysteemi toimii ja kannustaa liikkumaan. Alla olevassa kuvassa malli mun rastilistasta. Merkinnöissä oleva fyster tarkoittaa fysioterapiasta saamiani venyttely- ja jumppaohjeita. Viime keväänä tein hyvin ahkerasti noita. Syksyn tullen kaikki loppu kun mieliala tipahti pahasti. Ei jaksanu enää juurikaan liikkua. Lokakuusta helmikuuhun on joka vuosi raskasta aikaa, jolloin ei jaksais ihan mitään. Toivon totisesti, että tää joskus muuttuu ees vähä kevyemmäksi.


Mun liikuntarastilista.

Viime vuonna palasin joogan pariin. Otin itselleni Yogaia- nimisen nettipalvelun. Se on vähä ku liikunnan Netflix. Oon nyt vuoden ajan kotona joogannu silloin tällöin Yogaian tallenteiden perässä. Ja jippii, tänä keväänä puolen vuoden miettimisen jälkeen aloitin kuntosalilla käynnin. Nyt oon neljä viikkoa käyny kuntosalilla ja kärpänen on puraissu mua. Nautin siitä!

Oon välillä miettiny, että miksi liikunta on niin vaikeaa. Nyt vasta oon käsittäny, että se johtuu puhtaasti traumoista. Mun traumat on mun keholle tehtyjä pahoja asioita. Ja keho muistaa kyllä kaiken, vaikka mieli ei aina ookaan muistanu. Ja kun liikkuu, keho liikkuu ja niistä tuntemuksista nousee traumamuistot ja tunteet pintaan. Eli liikunta saa aikaan ahdistusta ja pahaa oloa. Näin siis mulla on ollu ja on oikeastaan edelleen. Se ero entiseen on, että nykyään pystyn paljon paremmin käsittelemään niitä tunteita ja mulla on myös terapeutti, jonka kanssa käsittelen niitä. Perhekodissa ollessa pystyin liikkumaan, koska siellä olin tarpeeksi turvassa. Sen jälkeen en olekaan enää ollut tarpeeksi turvassa, joten liikunta on ollut liian ahdistavaa. Viime vuosien aikana tilanne on muuttunut ja nyt pystyn taas liikkumaan, mistä olen iloinen.

Toivon, että loppuelämäni ajan liikunta on voimia antavaa ja että nautin siitä.

Miten teijän liikunnat on mennyt? Kertokaa omia kokemuksia, ois kivaa kuulla niitä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Pakko saada

Kuin monelle tulee joskus sellainen olo, että jokin asia on pakko saada ja se ei lähde mielestä pois? Mulle tuli sellainen viime viikolla kahdesta eri asiasta. 

Ensimmäinen tuli siitä, kun instassa kattelin instastooreja ja eräs seuraamani henkilö oli laittanu stooriin kuvakaappauksen spotifystä ja taustalla lauloi upeaääninen nainen. Mun oli pakko palata kuunteleen uudelleen se instastoorin pätkä, koska siinä äänessä oli jotain. Seuraavaksi aukaisin Youtuben ja etsin sieltä kyseisen laulajan. Kuuntelin pari biisiä ja kuuntelin toisenkin kerran. Olin myyty! 

Tää laulaja on Sheridan Smith. Hän on viime vuoden puolella julkaissut esikoislevyn. Se levy mun on pakko saada. Googletin vähä lisää ja kävi ilmi, että Sheridan on esiintynyt Cilla Black- nimisessä sarjassa. Sillon mulla välähti. Mulla on se sarja tallennettuna digiboxilla. En oo vaan saanu katottua sitä vielä. Pitää ottaa asiaksi kattoa sekin.

Koska mun on pakko saada tää levy, niin mää käyn vielä ostamassa sen. Asia pyörii mielessä joka päivä samalla kun Youtubesta ne muutamat siellä olevat kappaleet.



Sitten se toinen pakko saada. Varmaan monikin on törmännyt uutiseen, että Johanna Kurkela ja Nightwishin Tuomas Holopainen ja Troy Donockley ovat yhdessä julkaisseet levyn Auri- nimisenä yhtyeenä. Minä rakastan Holopaisen musiikkia, erityisesti Scrooge- musiikkia, jossa myös Kurkela laulaa. Siksikin tää uutinen kiinnosti ja Youtubeen kun tuli Auri-levyn sinkkuja niin pitihän ne mennä kuuntelemaan. Ja kuunneltuani oli taas se olo, että pakko saada tää levy. 

Hauskasti tässä kävi niin, että kun Facebookissa päivittelin, että pakko saada tää levy niin eräs kaimani tykkäs tästä ja siitä se idea lähti. Meillä on nyt kaiman kanssa treffit ens perjantaille Levykauppa X:ään ostamaan levy, kun se sinä päivänä julkaistaan. Voi olla, että samalla reissulla ostan myös Sheridan Smithin levyn.




Mistä asioista teille tulee pakko saada- olo? Mulla nykyään jostain syystä vain musiikista. Viime vuonnakin ostin muutaman levyn ton pakko saada- tunteen takia. Muun muassa Jarkko Aholan Romanssi ja Tarja Turusen From Spirits and Ghosts ovat kotiutuneet sen takia.

torstai 1. helmikuuta 2018

Unelmista

Mulla on ollut aikoja, jolloin en oo kyenny unelmoimaan mistään. Unelmia ei ole tullut edes mieleen, vaikka on yrittänyt niitä hakea päästään. Siitä tiedän omalla kohdallani, että ollaan vakavan masennuksen syövereissä, kun unelmia ei ole. Nyt kun olen enää keskivaikean/lievän masennuksen kourissa, on unelmiakin alkanut pulpahdella mieleen. Niistä ajattelin nyt kirjoittaa tänne. Koska minulla on unelmia!



Vaatteet. Haluan löytää oman tyylini pukeutua. Sen, joka tuntuu täysin minunlta. Värikkäät vaatteet vetää mua puoleensa kovasti ja ne tuntuukin omimmilta. Silti on vielä hakusessa vaatteiden tyyli muuten.



Yksi iso haave ja tavoite on, että tuntisin olevani omassa kehossani turvassa. Että olisin kotonani omassa kehossa. Tällä hetkellä oma keho tuntuu lähinnä uhkalta ja viholliselta. Eikä asiaa auta yhtään se, että esim. viime viikolla kaupassa yks vanhempi mies kouri mun peppua.



Haluaisin oppia tekemään villasukat. Varsi kyllä onnistuu, mutta loppu ei. Lapasetkin ois kiva osata tehdä. Ja pipo. Hmm, ja virkkaaminenkin ois kivaa oppia.



Oma talo meren rannalla. Ei tarvis olla suuri talo. Ison terassin kuitenkin haluaisin siihen, sellaisen ympäritalon menevän. Ja pihalle paljon lehtipuita, että ois paljon haravoitavaa. Rakastan haravointia! Pieni kukkapenkki ois kiva kans. Pihakeinu. Ehkä pieni kasvimaakin.



Liikunta. Haaveilen, että siitä tulee mulle loppuelämän tapa. Asia, josta tykkään. Haluan, että uskallan jonain päivänä rueta haastamaan omaa kehoani, kokeilemaan sen rajoja fyysisesti. Tällä hetkellä se ei oo mahdollista mun pään kunnon takia, mutta jonain päivänä on.



Matkustelu on iso haave. Haluan matkustaa maailman ympäri! Haluan käydä vaikka ja missä. Jonain päivän taas mennään.


Tässäpä muutamia mun haaveita. Mistä te haaveilette?

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat jutut

Tässä teille listaa randomeista parhaista jutuista, mitä oon tämän vuoden aikana kattonu, kuunnellu, löytäny, tehny.


Paras elokuva: Onneli ja Anneli


Paras albumi: Tarja Turunen: From Ghosts and Spirits


Paras tapahtuma: Kuuskan paluu


Lahdesta


Paras suomalainen tv-sarja: Jenny+

Paras ulkomainen tv-sarja: Hiljainen todistaja

Paras blogi: 1001 Kabul

Paras YouTube- kanava: Bodyposipanda

Paras Instagram- tili: ScarredNot Scared


Oulusta


Paras kosmetiikka: LV Hoitava käsivoide

Paras paikka: Suomenlinna

Paras oppiminen: englannin kielen osaamisen parantuminen huimasti

Paras kahvila: Katri Antell

Paras hedelmä: banaani

Paras tee: Pukka: Lemongrass&Ginger


Ketun kohtaaminen kävelyllä kilometrin päässä kotoa


Paras suklaa: Marabou Premium Lemon&Ginger

Paras jäätelö: Cookie Dough

Paras ravintola: Viikinkiravintola Harald

Paras leipomus itse tehtynä: Pehmeät suklaakeksit

Paras löytö: kehopositiivisuus


Kaikkein parasta: Olla minä!

Lisäys: Vaihdoin parhaan kirjan toiseen, ku tajusin, että luin sen Gerritsenin kirjan 2016 enkä 2017.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Mietteitäni joulusta

Uskon, että on muitakin minunlaisiani, joille joulu on se ahdistavin ja kamalin aika vuodesta. Jouluhan on glorifioitu perhejuhla vailla vertaa. Itselläni joulusta tuli ahdistava vähän päälle viisi vuotta sitten, kun erinäisistä syistä johtuen mun välit lapsuudenperheeseeni katkesivat. Eka joulu sen jälkeen meni baarissa, hupsista keikkaa. Seuraava joulu meni Mieheni suvun kanssa. Sitten tuli joulu kavereittemme kanssa. Kaksi edellistä joulua ollaan vietetty kahdestaan ja niin me vietetään nytkin.

Rotuaarin jouluasu

Miksi joulu tuntuu niin ahdistavalta? Mulla joulu nostaa pintaan surun siitä, etten voi ja saa olla sisko sisaruksilleni ja täti sisarusteni lapsille. En voi olla heidän kanssaan tekemisissä kuin minimaalisesti, koska oma hyvinvointini kärsii siitä ihan liikaa. Hinta on liian kova maksettavaksi. En halua menettää itseäni. Vanhemmillani taas ei ole mitään väliä, koska he eivät välitä musta millin miljoonasosankaan vertaa, enkä halua heidän kanssaan olla missään tekemisissä loppuelämäni aikana.

Toinen syy on joulun uskonnollinen sanoma. Oon ite kasvanu vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja erosin tästä uskonnollisesta suuntautumisestä vähä päälle viis vuotta sitten ja kirkostakin nelisen vuotta sitten. Tuntuu typerältä viettää joulua sen takia, että joku heppu syntyi parituhatta vuotta sitten. Joululaulutkin on tosi monet uskonnollisilla sanoilla varustettu ja nekään ei nappaa. Uskonnollinen sanoma on lähinnä kuristava ja vie tilaa hengittää.

Huurteinen maailma

Mua ahdistaa myös joulussa se, että ku on perinteet, joita pitäis noudattaa ja hommata lahjoja ja käydä haudalla ja tehdä ne jouluruoat ja järkätä jouluruokailu ja ja ja ja ja ja ja. Että joulusta ei voi tulla joulu, jos kaikki ei oo täydellistä ja tehdä niinkuin ollaan aina ennenkin tehty. Oon ruennu rikkomaan omia kulahtaneita käsityksiäni joulusta ja en käytännössä edes vietä sitä. Joulun päivät ei eroa mun arjesta juuri mitenkään. Tänä vuonna aiotaan tehdä pizzaa viikonloppuna ruoaksi, eikä ressata enää jouluruoista. (Paitsi graavikalaa aion huomenna käydä ostaan ison satsin.)

En jaksa pitää yllä enää raskaita kulisseja, joita oon lapsesta asti kantanu harteillani. Ei, en ole hyvinvoivasta perheestä lähtöisin. Ei, en voi hyvin. Ei, en jaksa joulua, koska siihen liittyy vielä niin paljon surua. Ei, en jaksa jouluun liittyviä tohotuksia ja pakkoja. Ei, en aio edes antaa ruusuista kuvaa mun joulusta.

Yhden poikkeuksen aion tehdä tänäkin jouluna. Aion hankkia kummitytölleni joululahjan. Miksi mun pitäisi viedä lapselta jouluilo, vaikka itselläni ei oo sitä? 

Auringonlasku vuosien takaa

Mitä tässä nyt yritän edes sanoa? Sun ei oo pakko tehdä jouluun liittyviä asioita, jos ne ahdistaa sua ja tuntuu pahalta. Sun ei oo pakko viettää joulua sukulaisten tai kenenkään kanssa, jos se ahdistaa sua ja tuntuu pahalta. Joulun pitäisi kait olla ilon ja rauhan ja rakkauden juhla. Jos se ei oo sitä sulle, ni ei sun tartte pakottaa itteä mihinkään, jos se vaan vie sulta voimia ja iloa.

Ei-ahdistavaa joulua siis kaikille!