perjantai 10. elokuuta 2018

31 asiaa, jotka olen oppinut 31 vuodessa

Törmäsin tällaiseen hauskaan haasteeseen YouTubessa, kun katsoin Michelle Elmanin videota ja päätin sitten itsekin tehdä tämän omien ikävuosieni mukaan. Vaikuttaa hyvinkin haastavalta haasteelta, mutta aion yrittää! Katsotaanpa, mitä olen oppinut itsestäni ja elämästä 31 elinvuoteni aikana tähän mennessä. Asiat ovat mieleen tulevassa järjestyksessä.


Luonto on sitkeä.


1. Veri ei ole vettä sakeampaa. Olen oppinut, että sukulaisiin ei todellakaan voi luottaa. 

2. Elämä on hyvää ilman sukulaisia. Se todella on! Et tarvitse elämääsi vanhempia ja sisaruksia ja muita sukulaisia, että elämäsi olisi hyvää ja merkityksellistä.

3. Luota omiin vaistoihisi. Ihan tosi. Jos jokin asia tai ihminen tuntuu väärältä ja/tai vaaralliselta, usko vaistoihisi ja ota vähän takapakkia tsekataksesi tilanne uudelleen ja tarvittaissa pakene.

4. Kuuntele itseäsi. Kuuntele, mitä kroppasi yrittää kertoa. Kuuntele, mitä mielesi yrittää kertoa. Esim. jos tuntuu, ettei jaksa enää, niin silloin on oikeasti pitää levätä.

5. Minä olen elämäni tärkein ihminen.

6. Kaikki ajatukset ja tuntemukset eivät ole totta. Esim. ajatukseni, että kukaan ei voi mua rakastaa ei oo ollu totta, vaikka siltä tuntui ja niin uskoin vuosia elämästäni.


Merenranta kodin lähellä.


7. Jotta voisit nauttia elämästä, ei tarvitse olla rikas. Parhaat nautinnot ovat hinnoittelun ulkopuolella, kuten rakkaan halaus, ystävän kanssa keskustelu, kävely meren rannassa, kirjan lukeminen jne.

8. Tarvitsen yksinoloa. Yksinolo ei olekaan kamalaa, vaan ihanaa. Mun hermot alkavat kiristyä, jos en saa olla säännöllisesti yksin. Yksinolo on minulle tärkeää.

9. Se, ettei halua omia lapsia, on täysin ok ja siinä ei ole muilla mitään nokan koputtamista. 

10. Oikea ja aito ystävyys on todella, todella arvokas ja vaalittava asia. Minulla on vain muutamia ystäviä ja he ovat sitäkin tärkeämpiä. 

11. Myös kaverisuhteet ovat tärkeitä! Ne ovat myös arvokkaita ja on hyvä olla kevyempiäkin ihmissuhteita.


Rakennuksen purkua Oulun keskustassa.


12. Olen herkkä ihminen. Erityisherkkä. Eli en kestä pitkään voimakkaita ärsykkeitä ilman että olostani tulee hankala ja ahdistunut. Esim. kovat äänet, ihmistungos, kirkkaat valot aiheuttavat pitkittyneenä todella huonoa oloa ja siitä toipuminen vie päiviä ellei viikonkin tai enemmänkin.

13. Edelliseen viitaten, tarvitsen valmistautumisaikaa, jos haluan mennä festareille tai jonnekin, jossa on enemmän ihmisiä ja meteliä ja muuta. Tarvitsen melkein kaikkeen valmistautumis- ja miettimisaikaa.

14. Tänä kesänä olen oppinut, että en kestä 30 asteen helteitä. Kroppa alkaa voimaan huonosti  vajaassa viikossa.

15. Kielten osaaminen avartaa maailmaa. Oikeasti. Olisinpa ymmärtänyt sen paljon, paljon aikaisemmin. Onneksi oppiminen ei ole koskaan myöhäistä.

16. Oikeuslaitokselta ei välttämättä saa oikeutta, vaikka haluaisi ja se olisi oikeudenmukaista.


Hylätyssä rakennuksessa Limingassa.


17. Minulla on paljon ennakkoluuloisia, syrjiviä ja rasistisia ajatuksia. Ne ovat arvojeni vastaisia ja siksi haluan oppia niistä pois.

18. Lukeminen on tärkein harrastukseni. Se on myös pitänyt minut hengissä lapsena.

19. Koti on lempipaikkani maailmassa. Seuraavaksi on kirjasto ja merenranta jaetulla kakkossijalla.

20. Tieto on oikeasti todella tärkeää. Tiedon avulla muutetaan maailmaa. Tiedon avulla muutetaan mielipiteitä. Niin pienessä kuin isossakin kuvassa.

21. Lapsuus ja geenit eivät määritä koko loppuelämääsi negatiivisesti, jos et anna niin käydä. Myös omilla tekemisilläsi on vaikutusta. Sekä tuurilla.


Hylätyssä rakennuksessa Limingassa.


22. Pienet asiat tuovat yhtä paljon iloa kuin isotkin.

23. Traumoista toipuminen on hidasta ja tuskallista. Ja silti kaiken sen arvoista.

24. Tiedät tehneesi oikein, kun voisit tehdä asian uudelleen, huolimatta paskasta lopputuloksesta.

25. Jos jollekin asialle ei ole oikea hetki nyt, se oikea hetki saattaa olla esim. vuoden päästä. 

26. Ihmisen älykkyyttä, kyvykkyyttä, mukavuutta jne. ei oikeasti näe päällepäin. Ollenkaan. Ulkonäkö ei kerro lopulta paljoakaan ihmisestä. 


Mun asenneteekuppi.


27. Pehmolelut voivat olla aikuiselle yhtä tärkeitä kuin lapselle. Kummityttöni äiti kertoi ymmärtävänsä kummityttöäni ja hänen elintärkeitä pehmojaan minun takiani paremmin. 

28. Rohkeutta on se, että uskaltaa kohdata pelkonsa. Että ei anna pelon estää tekemästä asioita.

29. On tärkeää olla rehellinen itselleen. Se voi tehdä kipeää ja se voi hävettää, mutta itsetuntemus paranee rutkasti. Ja myös itsekunnioitus kasvaa.

30. Itsetuntemus on todella tärkeää. Sen myötä tulee itseluottamusta ja itsekunnioitusta. Sen myötä oppii hyväksymään itsenstä sellaisena kuin on. Sen myötä voi rueta tykkäämään ittestään.

31. Mielenterveys on yhtä tärkeää kuin fyysinen terveys. Terveys ei kuitenkaan määritä ihmisarvoa.


Ihanan vihkoni kansi on hyvä stressilelu samalla, ku sitä silittelee.


Tällaisia asioita olen oppinut 31 elinvuoteni aikana! Aikamoisia, kun vähän ajattelee. Mitä sinä olet oppinut? Kerro edes yksi, minua kiinnostaa.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Lihavuudesta ja sen hoidosta

Mää oon miettiny, että pitäis kaikille niille, jotka ovat niin huolestuneita ylipainosta ja sen riskeista, sanoa, että jos kerta oot niin huolestunut tästä asiasta, niin ole hyvä ja ala hommaamaan Suomeen lihavuuden hoitoa. Tällä hetkellä sellaista ei ole.

Että voisitko käyttää sen huolestuneisuutesi hyvään ja ajaa tätä asiaa niin kauan, että kaikilla lihavilla Suomessa on mahdollisuus saada pitkäkestoista ja hyvää hoitoa lihavuuden hoitoon.

Pääsin viime syksynä kaupunkini viimeiseen järjestettävään painonhallintaryhmään. Siellä käytiin läpi ne kaikki asiat, mitkä jo tiesinkin. Väittäsin, että tarvittaisiin paljon pitempikestoista hoitoa kuin tuo syksy, jonka tuo ryhmä kesti. 

Mää en kerenny siitä saada kuin pintaraapaisun asiaan. Eli mulle siitä ei oikein ollut apua, koska tartteisin paljon enemmän tukea asiassa. Lisäksi mun mielestä psykologista puolta pitäis käsitellä todella paljon enemmän. 

Eli tuo ryhmä ei ollut riittävä ollenkaan. En koe sitä oikein, no, hoidoksi, koska kerrattiin asiat, jotka kaikki jo tietää ja en saanut mitään lisää.


Tällä lihavalla oli synttärikakku. Mikä rikos!


Lihavuus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen asia ihmisen elämässä. Se vaikuttaa kaikkeen. Ympäristö pitää sua paskana ihmisenä sen takia, et saa kunnollista hoitoa sen takia tk:sta, sua pilkataan sen takia, et voi muka olla ammattitaitoinen sen takia... 

Itse kaipaisin lihavuuteni hoidoksi ammattilaisryhmää. Että kävisin säännöllisesti esim. psykoterapeutilla, ravitsemusterapeutilla, vertaistukiryhmässä, liikunnan ammattilaisella ja mitä muita tarttisinkaan. Se ois sitä kokonaisvaltaista hoitoa, mitä tarvitaan tähän asiaan!

Oon kyllästyny siihen ruikutukseen, että lihavuus on terveysriski ja pälä pälä. Sen tietää joka ikinen lihava! Sitä saa kuulla joka ikinen päivä! Lihavuus tuntuu olevan semmonen asia, että ihmisarvo menee sen myötä ja uskottavuus menee sen myötä. 

Sitäpaitsi, jokainen lihava tietää, miksi on lihava. Sitä ei vaan kukaan koskaan kysy. Ketään ei kiinnosta se oikea syy lihavuuteen, jonka hoitamisen myötä se lihavuuski saattais vaikka lähtä pois. Kaikkia kiinnostaa vaan lynkata lihava ihminen, ku on niin paska ku on lihava.

Jos lihavuus ymmärrettäis oikeasti olevan oire, eikä syy, niin tämä asia saattais muuttua. Kun puututtaisiin siihen psykologiseen tai fyysiseen tai molempien sekoitusta olevaan syyhyn, ni saataisiin tuloksia. Ihmiset laihtuis ku sais asianmukaista hoitoa.


Suklaataki syö silloin kun tekee mieli. Häpeäis nyt vähän!


Miksi itse olen lihava? Koska se on vakava traumaoire. Olen tarvinu läskit suojaamaan mua ja sitä suojaa tarvin edelleen. Lisäksi on fyysinen sairaus, joka lihottaa. Siksi tarvin apua henkiselle ja fyysiselle puolelle. Lihavuus ei oo huonoutta ihmisenä. Se on oire, vakava oire.

Varmasti jokainen tietää, että jos hoidetaan pelkkää oiretta, se syy ei parane. Siihen tarvittaisiin muutosta. Että ymmärrettäisiin lihavuuden olevan pelkkä oire, joka paranee, kun sen syy hoidetaan oikein ja kunnolla.

Lihavuuden hoidossa tarvittaisiin erittäin pitkäjänteistä työtä, niin lihavalta itseltään kuin terveydenhuollon ammattailaisilta. Sitä kaipaisin ja tarvisin Suomen terveydenhuollolta. Oispa joka kaupungissa lihavuus-klinikka tai vastaava, josta sais helposti apua lihavuuteen.

En myöskään ymmärrä sitä, että miksi lihavia syyllistetään lihavuudesta. Lihavuus ei ole omaa syytä. Kun lihavuus on traumaoire niin silloin lihavuuden syy on se trauman aiheuttaja. Jos lihavuuden syy on sairaus niin silloin se on se sairaus, eikä ihminen itse syypää.

Tämä pitäisi erottaa siitä, että ihminen on kuitenkin itse vastuussa seurauksista. Niihin seurauksien hoitamiseen tarvitaan sitä kunnollista apua ja tukea. En usko, että kukaan ihminen päättää, että alanpa syödä hulluna ja lihotan itseni 200 kiloiseksi. Ehei.

Siksi pitää lopettaa lihavien syyllistys ja häpäisy. Siksi pitää ymmärtää ja antaa sitä pitkäjänteistä tukea ja apua. Sillä lailla se paino tippuu. Häpeä ja syyllistäminen vaan lihottaa lisää, eikä auta pätkän vertaa.

Lihava käy myös kahvilassa. Miten se kehtaa!


Jospa tuo nykyinen hallitus tekis semmosen sote-uudistuksen, että perustaisivat lihavuusklinikoita sen sijaan, että hajottavat kaiken. Kunnollinen, syyllistämätön hoito olis erittäin tarpeen Suomessa. Sillä sais tuloksia aikaan.

Luulen, että lihavuuden hoitoki on vain ihmisten tahdosta kiinni. Halutaanko, että ihmiset voi hyvin vai syyllistetäänkö mieluummin? Itsekurilla ei kuitenkaan asian kanssa ole mitään tekemistä. Jos ois, ni kaikki ois jo nk. normaalipainoisia.

Ja jos rahasta aletaan kitisemään, ni uskon, että lihavuuden hoitoon satsattu raha tulee takaisin sillä, että ihmiset alkaa voimaan paremmin. Ennaltaehkäisykin saattaisi olla hyvä asia.

Kun lihavuus on niin suuri riski ja niin kauheaa, niin miksi sen hoitoon on niin vaikeaa saada kunnollista apua ja tukea? Tätä en ymmärrä. Lihavuus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen ongelma, että siihen oikeasti tarvii paljon apua ja tukea, että siitä pääsee eroon.


Mun twitter-avautumisesta syntyi tämä postaus. Twiittiketju kuvitettuna, olkaa hyvät.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Minun kesäni

Bongasin tämän kivan kesähaasteen paristakin blogista ja päätin itsekin tehdä sen. Kysymykset Tuubitoleranssi- blogista napattu.


Lippis vai lierihattu?

En oikein tykkää kummastakaan, mutta käytännön syistä omistan keltaisen lippiksen.


Pehmis vai jäätelöpallo?

Mulle on oikeastaan ihan sama, jäätelö on jäätelö, oli se missä muodossa tahansa. Ja jäätelöä rakastan!


Herneet vai mansikat?

En välitä kummistakaan sen kummemmin. Molemmat menee alas jos on tarjolla.


Mun tän kesän orvokit on tän näkösiä. <3


Palju vai järvivesi?

En oo paljussa koskaan ollut, joten vastataan järvivesi.


Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut! Varsinkin grillattu lohi ja juurekset ja kasvikset.


Mökki vai teltta?

Mökki on kyllä kivempi ku teltta. Ehkä se jo ikäki tekee sen. :D


Valveen talo on upea.


Varjo vai auringonpaiste?

Tälleen aika herkästi ihonsa polttavana ihmisenä varjo on se juttu. En myöskään tykkää yhtään kuumuudesta ja siitä, ku hiki valuu koko ajan.


Kesäsade vai kesätuuli?

Kesäsade ja ukkosmyräkkä on ihanan virkistävää, varsinkin pitemmän lämpimän jakson jälkeen.


Lavatanssit vai festarit?

Lavatansseissa en oo koskaan käyny, joten festarit. Festareillaki oon peräti kerran käyny.


Hiirenkorvat on rakkautta.


Roadtrip vai riippumatto?

Roadtrip! Tykkään ajaa autolla ja seikkailla oudoilla mailla. Haluaisin roadtripille pitkin Eurooppaa ja myös Yhdysvaltain halki.


Hiirenkorvat vai syreenin tuoksu?

Hiirenkorvat! Miten se aina sydäntä sykähdyttää nähdä hiirenkorvat ja tietää, että ei ihan heti oo kylmää ja pimeää.

Mato-onki vai golfmaila?

Golfmaila. Tai oikeasti vaihdan sen frisbeegolfkiekkoon. Frisbeegolffia tulee kesät harrastettua.


Syreenit kukat ovat kauniita.


Sellaisia kesäaatoksia minulla! Mitäs teidän kesään kuuluu? Mulla tää aika on menny lähinnä lukiessa kirjoja ja vältellessä aurinkoa. 

torstai 31. toukokuuta 2018

Biisit, joista saan voimaa

Paula Koivuniemi ja Toni Wirtanen: Oma tie

Tähän biisiin ihastuin ensi kuulemalta silloin kun tämä ilmestyi. Tätä palaan aina kuuntelemaan ja saamaan siitä tsemppiä kulkemaan tätä omaa tietäni. Tässä sanoituksessa on niin paljon voimaa! On myös hyvä muistaa, että tosiaan, minulla on pää, joka ajattelee ja sydän, joka johdattaa. Minua myös lohduttaa suuresti se ajatus, että karma punnitaan.



Juha Tapio: Eläköön

Eläköön on hyvä muistutus siitä, että elämä on kaikkine rosoineen juuri sellainen kuin pitääkin. Elämään kuuluu kyyneleet ja arvet hymyjen ja rakkauden rinnalla. Tämä biisi muistuttaa minua tuskan keskellä siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässä kaikesta huolimatta on. Tämä muistuttaa niistä monista pienistä asioista, jotka tuovat elämään hyvää: sateen jälkeinen tuoksu, auringon paiste pitkän pimeän jälkeen, halaus...



Janna: Sä et ole hullu

Tämä on tärkeä muistutus siitä, että vaikka sut on rikottu muiden toimesta, se ei tee susta hullua. Tähän ei voi muuta oikein edes sanoa. Tärkeä, tärkeä sanoma.



Jannika B: Itseni herra

Muistanko arvostaa itseäni joka päivä? Tykätä itsestäni sellasena ku oon? Muistanko unelmoida? Olenko onnellinen? Niin hyvä muistutus siitä, että minä itse olen elämäni tärkein ihminen! Miksi se aina unohtuu? 



Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

Toivoa pimeään. Että ei se kärsimys kestä loputtomiin. Että siitä kaikesta oppii jotain ja se oppi on mittaamattoman arvokasta. Muistuttaa minua siitä, että en turhaan käy kokemiani tuskia läpi. Nykyään pystyn jo sanomaan, että se työ on kantanut hedelmää, vaikka matkaa vielä on paljon. Minusta on ihanaa ajatella, että tällä työllä saan itseni kukkimaan.



Näihin kappaleisiin palaan aina, vaikka aikaakin ois kulunut pitkästi välissä. Kertokaa minulle omia voimabiisejänne! Olisi kiva tietää, mitkä on teille merkityksellisiä kappaleita ja miksi!


Lisään tähän vielä uusimman voimabiisini.

Saara Aalto: Monsters

Tätä kuuntelin tänäänkin terapiasta tullessa koko matkan repeatilla. Tässä on voimaa! En anna enää pelolle valtaa, tämä on minun elämäni ja minä olen siitä vastuussa. En pelkä enää. Huh huh! Minä saan näistä sanoista potkua mennä edelleen päin omia hirviöitäni. Hirviöt ovat niin kuin häpeäkin, että ne eivät kestä päivänvaloa ja valo parantaa.


maanantai 28. toukokuuta 2018

Kevään leffassa käynnit

Oon tänä keväänä mystisesti innostunut käymään leffassa. Ihan sielä elokuvateatterissa asti! Siksipä teen näkemistäni elokuvista nyt pienet arviot, kun on useampi mitä arvioida.


Call me by your name

Tämän elokuvan kävin ystäväni kanssa katsomassa helmikuun alussa.

"Luca Guadagninon CALL ME BY YOUR NAME on sensuelli ja ajaton ensirakkauden kuvaus. Elokuva perustuu André Acimanin romaaniin.

On kesä 1983 Pohjois-Italiassa ja 17-vuotias amerikkalais-italialainen Elio (Timothee Chalamet) viettää päivänsä perheensä 1600-luvulla rakennetussa villassa klassista musiikkia soittaen ja sovittaen, lukien ja flirttaillen ystävänsä Marzian (Esther Garrel) kanssa.

Eliolla on läheinen suhde isäänsä (Michael Stuhlberg), joka on kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin erikoistunut professori, ja äitiinsä (Amira Casar), joka on kääntäjä. Elio on saanut varttua korkeakulttuurin upeimpien saavutusten keskellä aurinkoisen Italian kuvankauniissa ympäristössä. Vaikka Elion sivistys ja älykkyys antavat hänestä kuvan ikäänsä vanhempana, on hän kuitenkin vielä melko viaton ja kokematon – erityisesti sydämen asioissa.

Eräänä päivänä komea amerikkalainen Oliver (Armie Hammer) saapuu Elion isän tutkimusassistentiksi. Italian auringon polttavassa paahteessa Elion ja Oliverin välillä heräävä intohimo leimahtaa liekkeihin ja kuumat kesäpäivät muuttavat heidän elämiensä kulun lopullisesti."

Elokuva oli katsomisen arvoinen. Välillä oli tosi tylsiä pätkiä, mutta kokonaisuus jaksoi silti kantaa eteenpäin. Eniten pidin leffan miljööstä. Se kummasti herätti minussa kaipuun käydä taas Italiassa. Hahmoissa pidin eniten Eliosta ja hänen isästään.



Fantastinen nainen

Tämän elokuvan kävin saman ystäväni kanssa katsomassa vain pari päivää myöhemmin.

Taas Finnkinon sivuilta hyvä tiivistelmä juonesta:
"Rakastuneet Marina ja Orlando suunnittelevat tulevaisuutta. Tarjoilijana työskentelevä nuori Marina haaveilee laulajan urasta, kun taas häntä kaksi vuosikymmentä vanhempi Orlando omistaa painotalon. Eräänä iltana, Marinan syntymäpäiväjuhlien jälkeen, Orlando tuupertuu sairauskohtaukseen. Marina vie miehen ensiapuun, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Tästä alkaa Marinan painajainen. Surun murtama nainen kaipaisi tukea, mutta lohduttamisen sijasta niin lääkärit kuin Orlandon aikaisempi perhe asettavat Marinan epäilyksen alaiseksi. Marinan surua, tai hänen transnaisen identiteettiään, ei kunnioita kukaan. Orlandon edellisellä perheellä on kiire pyyhkiä Marinan mittainen luku edesmenneen miehen elämästä pois. Marina joutuu taistelemaan oikeudestaan suruun ja olemassaoloonsa, oikeudestaan olla kuka hän on: kompleksinen, vahva, suorasukainen – fantastinen nainen."

Voi! Tästä elokuvasta pidin tosi paljon! Marina oli mahtava hahmo, just semmonen samaistuttava. Elokuva sai mut itkemään, samaten kuin myös sai nauramaan. Tunteita tämä herätti ja se on hyvä asia. Hyvä asia on myös se, että transsukupuolisuutta tuodaan esiin. Tämän elokuvan vois kattoa uudestaankin.



The Shape of Water

Kuukautta myöhemmin eli maaliskuun lopulla kävin taas ystäväni kanssa leffassa.

Pitänee todeta, että Finnkino osaa nämä lyhennelmät tehdä hyvin:
"Tarinankerronnan mestarin Guillermo del Toron uutuuselokuva THE SHAPE OF WATER on omalaatuinen satu, joka sijoittuu kylmän sodan aikoihin, vuoden 1962 Pohjois-Amerikkaan. Valtion salaisessa laboratoriossa työskentelevä Elisa (Sally Hawkins) on yksinäisyytensä vanki. Kun Elisa ja hänen kollegansa Zelda (Octavia Spencer) löytävät laboratorioon kätketyn salaisuuden, Elisan elämä muuttuu lopullisesti."

Tämä elokuva oli ihana! Loppua kohden senkus parani! Päähenkilö Elisa on mykkä ja se tuo elokuvaan ihan oman säväyksensä. Se oli itse asiassa tosi hyvä asia, koska hänen tekonsa tekivät asiat erittäin selviksi. Elokuva teki muhun vaikutuksen. Sitä kaikkea ei osaa oikein edes sanoin kuvailla. Se pitää itse nähdä ja kokea. Tän elokuvan haluan ehdottomasti nähdä vielä uudelleen. Kaunis rakkaustarina, joka pistää miettimään, että onko niin erilaiseksi koettu lopulta ollenkaan niin erilainen.



Han Solo: A Star Wars Story

Sitten ihan eri tunnelmiin. Kävin pari päivää sitten katsomassa uusimman Star Wars- leffan mieheni ja hänen ystävänsä kanssa.

"Nouse Millennium Falconin kyytiin ja matkusta kaukaiseen galaksiin elokuvassa Solo: A Star Wars Story, joka on galaksin rakastetuimmasta lurjuksesta kertova upouusi seikkailu. Jännittävien vaiheiden jälkeen rikollisen alamaailman synkissä ja vaarallisissa syövereissä Han Solo tapaa tulevan pilottitoverinsa, mahtavan Chewbaccan, ja kohtaa pahamaineisen pelurin Lando Calrissianin matkalla, joka määrää tulevaisuuden suunnan yhdelle Star Wars -saagan yllättävimmistä sankareista."

Tää leffa ei tehny sen suurempaa vaikutusta. Jotenki nää uusimmat Star Wars- leffat ei oo minuun iskeny kovin suuresti. Katsottavia ovat kyllä, ei siinä mitään. 



Ootteko nähneet nämä elokuvat? Mitä piditte? 

Ps: Mietin, että voisin näitä tällaisia leffakoosteita tehdä aina ku on tullu katottua enempi leffoja. 

Pps: Meen itse asiassa huomenaki leffaan (Tottelemattomuus- nimistä kattoon) ni onpahan jatkoa tälle postaukselle luvassa jossain kohin.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Ämyriin kirjoitus

Tulin kertomaan, että kirjoitin Ämyriin kirjoituksen seksuaalisen väkivallan uhrien kohtelusta, joka on kammottavaa. Aihe on tärkeä minulle, koska itsekin olen seksuaalisen väkivallan uhri.

Käykää lukemassa ja kertokaa omia ajatuksianne aiheesta.



Kirjoitin tästä kirjasta kirjablogissani. Todella hyvä kirja traumoista!

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Erilainen, joukkoon kuulumaton

Oon monesti miettinyt omaa, jo lapsena syntynyttä kokemustani siitä, että oon erilainen kuin muut ja sen takia en kuulu joukkoon. Oon kokenut sen ihan lapsuuden perheen ja suvun keskelläkin, että en kuulu heihin oman erilaisuuteni tähden. Oon myös ollu ihan yksin niitten ajatusten kanssa. Oon kokenu olevan niin erilainen ja kokenu etten kuulu joukkoon missään, en kotona, koulussa, rauhanyhdistyksellä, ihan missään. Oman koetun erilaisuuteni takia oon ollu myös yksinäinenkin, outo kummajainen, vaikka aina oon ollu sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. 

Kuvituksena kirjoja, joista olen löytänyt itseni ja syitä erilaisuudelleni.




En oo koskaan osannu eritellä tarkkaan sitä, että mistä se kokemus on syntyny. Ehkä siitä, että oon esikoinen isosta sisarussarjasta? Ehkä siitä, että oon ollu kiltti ja vastuuntuntoinen jo lapsena? Ehkä mun älykkyydestä? Ehkä siitä, että oon eläny lapsuuden kauhujen keskellä? Ehkä lapsuuden perheen uskonnollisesta vakaumuksesta? Ehkä siitä, että oon erityisherkkä? Aina kuitenkin on ollu olo, että oon jollain lailla erilainen, vääränlainen. Se olo on vieläkin joskus. Nykyään ei niin pahasti kuin ennen.






Siitä on kyllä kiitollinen, että minulla on ihania ihmisiä ja rakkautta elämässä. Niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua just tämmösenä ku oon. Oon vihdoin saanut kokea, että mut hyväksytään just tämmösenä ku oon. Rikkinäisenä, eheytyvänä, omanlaisena hiihtäjänä. Se kannustaa minua menemään kohti sitä ominta itseäni edelleen. Pikkuhiljaa oon uskaltanut myös itse nähdä ja hyväksyä itseni semmosena ku oon. Se kokemus on arvokas. Mua surettaa ihan hirveästi se, että en oo jo lapsena saanu kokea olevani rakastettu ja hyväksytty omana ittenäni. Että ne kokemukset oon saanu vasta aikuisena, lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Kuin paljon parempaa hirveä lapsuuteni olisi voinut olla, jos oisin saanu rakkautta ja hyväksyntää? Tiedän nyt, että eräs sukulaiseni on rakastanut mua, mutta se ei koskaan menny mun lapsen tajuntaan asti tai en ole vain yksinkertaisesti uskonut sitä. Mun mieli on ollut traumojen takia lukossa ja vastaanottimet kiinni. Ongelma on oikeasti kyllä se, että rakkauden kokemusta ei ole syntynyt ennen traumojakaan.




Muistan lapsena monesti tunteneeni raastavaa rakkauden ja hellyyden kaipuuta. Se kävi kipeää. Olin lapsi, joka haaveili, että häntä joku rakastaisi. Ajatuskin siitä on ihan järkyttävän surullinen. (Tiedän, että samankaltaisia lapsia on tänäkin päivänä paljon.) Nyt aikuisena oon saanut tuta konkreettisesti sen, että vanhempani (sekä sisarukseni ja muut sukulaiset) eivät välitä minusta. Se asia tuli erittäin selväksi kun aloin käsitellä lapsuuteni traumoja. Minulla on asiasta mustaa valkoisella. Ehkä se erilaisuudenkokemus on tullut tuostakin, vanhempieni kylmyydestä ja suvun välinpitämättömyydestä ja siitä, että pitäisi olla ja toimia tietyllä lailla, että kelpaisi?




Sen minä nykyään tiedän varmaksi, että kaikenlaisista kokemuksista ja traumoista huolimatta voi saada hyvän ja onnellisen elämän. Nyt tiedän, että erilaisuus on normaalia. Nyt tiedän, etten ole enää yksin. Nykyään pystyn hyväksymään omat kokemukseni osaksi omaa menneisyyttäni. En enää vähättele omia erilaisuuden ja yksinäisyyden ja vääränlaisuuden kokemuksia. Ne kaikki oli totta ja on edelleen totta. Tänään pystyn elämään niiden kanssa kaikessa rauhassa ja ehkä olen vähän ylpeäkin siitä.

Onko muita samaa kokeneita?