Oon monesti miettinyt omaa, jo lapsena syntynyttä kokemustani siitä, että oon erilainen kuin muut ja sen takia en kuulu joukkoon. Oon kokenut sen ihan lapsuuden perheen ja suvun keskelläkin, että en kuulu heihin oman erilaisuuteni tähden. Oon myös ollu ihan yksin niitten ajatusten kanssa. Oon kokenu olevan niin erilainen ja kokenu etten kuulu joukkoon missään, en kotona, koulussa, rauhanyhdistyksellä, ihan missään. Oman koetun erilaisuuteni takia oon ollu myös yksinäinenkin, outo kummajainen, vaikka aina oon ollu sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva.
Kuvituksena kirjoja, joista olen löytänyt itseni ja syitä erilaisuudelleni.
En oo koskaan osannu eritellä tarkkaan sitä, että mistä se kokemus on syntyny. Ehkä siitä, että oon esikoinen isosta sisarussarjasta? Ehkä siitä, että oon ollu kiltti ja vastuuntuntoinen jo lapsena? Ehkä mun älykkyydestä? Ehkä siitä, että oon eläny lapsuuden kauhujen keskellä? Ehkä lapsuuden perheen uskonnollisesta vakaumuksesta? Ehkä siitä, että oon erityisherkkä? Aina kuitenkin on ollu olo, että oon jollain lailla erilainen, vääränlainen. Se olo on vieläkin joskus. Nykyään ei niin pahasti kuin ennen.
Siitä on kyllä kiitollinen, että minulla on ihania ihmisiä ja rakkautta elämässä. Niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua just tämmösenä ku oon. Oon vihdoin saanut kokea, että mut hyväksytään just tämmösenä ku oon. Rikkinäisenä, eheytyvänä, omanlaisena hiihtäjänä. Se kannustaa minua menemään kohti sitä ominta itseäni edelleen. Pikkuhiljaa oon uskaltanut myös itse nähdä ja hyväksyä itseni semmosena ku oon. Se kokemus on arvokas. Mua surettaa ihan hirveästi se, että en oo jo lapsena saanu kokea olevani rakastettu ja hyväksytty omana ittenäni. Että ne kokemukset oon saanu vasta aikuisena, lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Kuin paljon parempaa hirveä lapsuuteni olisi voinut olla, jos oisin saanu rakkautta ja hyväksyntää? Tiedän nyt, että eräs sukulaiseni on rakastanut mua, mutta se ei koskaan menny mun lapsen tajuntaan asti tai en ole vain yksinkertaisesti uskonut sitä. Mun mieli on ollut traumojen takia lukossa ja vastaanottimet kiinni. Ongelma on oikeasti kyllä se, että rakkauden kokemusta ei ole syntynyt ennen traumojakaan.
Muistan lapsena monesti tunteneeni raastavaa rakkauden ja hellyyden kaipuuta. Se kävi kipeää. Olin lapsi, joka haaveili, että häntä joku rakastaisi. Ajatuskin siitä on ihan järkyttävän surullinen. (Tiedän, että samankaltaisia lapsia on tänäkin päivänä paljon.) Nyt aikuisena oon saanut tuta konkreettisesti sen, että vanhempani (sekä sisarukseni ja muut sukulaiset) eivät välitä minusta. Se asia tuli erittäin selväksi kun aloin käsitellä lapsuuteni traumoja. Minulla on asiasta mustaa valkoisella. Ehkä se erilaisuudenkokemus on tullut tuostakin, vanhempieni kylmyydestä ja suvun välinpitämättömyydestä ja siitä, että pitäisi olla ja toimia tietyllä lailla, että kelpaisi?
Sen minä nykyään tiedän varmaksi, että kaikenlaisista kokemuksista ja traumoista huolimatta voi saada hyvän ja onnellisen elämän. Nyt tiedän, että erilaisuus on normaalia. Nyt tiedän, etten ole enää yksin. Nykyään pystyn hyväksymään omat kokemukseni osaksi omaa menneisyyttäni. En enää vähättele omia erilaisuuden ja yksinäisyyden ja vääränlaisuuden kokemuksia. Ne kaikki oli totta ja on edelleen totta. Tänään pystyn elämään niiden kanssa kaikessa rauhassa ja ehkä olen vähän ylpeäkin siitä.
Onko muita samaa kokeneita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti