torstai 28. syyskuuta 2017

Hyvä minä ja ei niin hyvä minä

Oon blogeista lukenu juttuja, joissa bloggaaja miettii omia hyviä ja huonoja puoliaan. Päätinpä viimein tarttua siihen itsekin, koska tällaisia postauksia on aina kivaa lukea.

Kuvat Terva-Toppilan koulun aidasta viime kesältä.




Ensin ei niin hyviä juttuja minussa:

- Olen hirmuisen julma ja vaativa itseäni kohtaan. Se tulee esiin tilanteissa, joissa pitäisi olla itselleen hyvä ja armollinen, mutta minä vaan ruoskin itseäni kuin viimeistä päivää. Tottakai olen jo huomannut, ettei se auta ollenkaan, vaan ennemmin pahentaa tilannetta. Olen opettelemassa erilaista suhtautumistapaa itseäni kohtaan.

- Kohtelen itseäni välillä melko välinpitämättömästi. Esim. lääkäriin mennään vasta pää kainalossa. Tämäkään ei tee elämästäni millään lailla parempaa, joten tässäkin opettelen parempia tapoja toimia. Esim. nyt on niin, että huomasin kaulassani patin pari viikkoa sitten ja en ole vieläkään mennyt käymään tk:ssa, vaikka asia stressaa mua.

- Omien tarpeiden ja halujen vähättely ja ohittaminen. Tarviiko edes sen kummemmin asiasta kertoa? 

- Traumojen seuraukset, kuten häpeä, masennus, traumaperäinen stressihäiriö jne. Nuo edelliset huonot jututkin on käytännössä traumojen seurauksia. Sinänsähän traumojen seuraukset ei ole sitä aidointa minua, vaan vain seurauksia/oireita. Olisinko tällainen ilman paskaa lapsuutta? En usko. Mutta nyt elän seurauksien ja oireiden kanssa ja olen vastuussa siitä, mitä teen niille. 

-Kärsimättömyys. Joissain asioissa ei vaan oo kärsivällisyyttä yhtään ja poksahdan salamana. Esim. jos netti pätkii tai joku ei onnistu saman tien. Tosin tähänkin vaaditaan väsymystä ja/tai stressiä alle.

- Pitkävihaisuus. Niistä ihmisistä, jotka ovat jollain lailla ylittäneet mun rajat ei voi enää koskaan sen jälkeen tulla mulle läheisiä tai päästä enää lähelle. 




Hyvää minussa:

- Olen todella sitkeä ja tiedän oman jaksamiseni rajat. Kestän älyttömän paljon, mutta kun raja tulee vastaan ni homma loppuu ku seinään.

- Olen älykäs ja lahjakas ihminen.

- Kykenen analysoimaan itseäni, näkemään korjattavat asiat ja tekemään muutoksia.

- Temperamenttius, herkkyys ja introverttiys.

- Pääosin iloinen ja positiivinen luonne.

- Kärsivällisyys. Kun teen muutoksia elämäntavoissani ja ajattelutavoissani pystyn olemaan tosi kärsivällinen. Samoin muita ihmisiä kohtaan pystyn olemaan tosi kärsivällinen.

- Tunnen aika hyvin itseni.

- Olen oppinut pitämään rajojani. (Ja sitä pitää opetella edelleen.)


Sellaisia asioita minusta! Kertokaa tekin omistanne.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

My Fat Mad Diary

YleAreenaan tuli sarja My Fat Mad Diary. Innostuin kattomaan sitä ja katsoinkin eilen ja tänään putkeen kaikki kolme kautta. Katsokaa ihmiset tämä sarja! Oi, katsokaa! 


Rae on 16-vuotias tyttö, joka on juuri päässyt osastolta itsemurhayrityksen jälkeen. Hän jatkaa toipumistaan ja kamppailuaan kotona, saa uusia kavereita ja käy terapiassa. Sarjan idea on lyhykäisyydessään seurata Raen toipumista.

My Fat Mad Diary teki minuun kyllä vaikutuksen. Välillä sai nauraa teinien kohellukselle. Välillä tunsi vain myötähäpeää. Välillä kyyneleet valu pitkin poskia itkettävien kohtauksien takia. Parasta oli se, kuinka sitä samaistui päähenkilöön Raeen. Tunnistin Raen ajatukset itsestäni. Minäkin olen yrittänyt lapsena itsemurhaa, minäkin olen lihava, minäkin kamppailen itsetunnon ja itsestä pitämisen kanssa. Ne ajatukset ja tunteet oli niin tuttuja. Se kamppailu kaikkien asioitten kanssa ja kuinka tulevaisuus ja muutokset pelottaa. Varmasti kaikki pystyvät samaistumaan näihin.

Huh huh! Olen aika sanaton. Toivoisin, että sarjaa jatkettaisiin vielä. My Fat Mad Diary sai minusta fanin.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kehosekopelko

Painonhallintaryhmä alkoi tällä viikolla. Se jotenki järisytti mun maailmaa. Lauma lihavia naisia. Lihavia kuten minä. Lihavia naisia, jotka on samojen asioiden kanssa painineet ku minä. En todellakaan ole yksin paino-ongelmien, syömisongelmien ja vastaavien kanssa. Ekaa kertaa elämässä se oikeasti konkretisoitui mulle. On muitakin samanlaisia kuin minä. En ole yksin. En ole ollenkaan yksin.

Tänään luin vielä Susinaisen kirjotuksen. Jotakin lisää tärähti mun sisällä. En oo jostain syystä tajunnu aiemmin oikeasti ja kunnolla tuotakaan, että helvetti, mullahan on täysin vääristyny kehonkuva. Oon aina pitäny itteeni hirveänä läskinä, aivan sama mikä mun paino on ollu millonki.

Vääristyny suhde omaan kehoon. Joo-o. Mää oon jotenki aina mieltäny mun kehon kuuluvan kaikille muille paitsi ittelleni. Ja lisäksi oon hirveä läski.

Ja nyt sitten mää pelkään suunnilleen henkeni edestä. Miksi? Koska haluan muutoksia oman kehooni. Haluan ottaa oman kehoni haltuuni, haluan mun kehon takas ittelleni. Haluan mun kehon voivan hyvin ja se tarkoittaa myös laihtumista. Muutos pelottaa. Se pelottaa aivan helvetisti.


Minne mun kiskot viekään?


Oon pistäny kaiken sen piikkiin, etten halua laihtua, koska en halua miehiltä sellaista huomiota. You know. Seksuaalista häirintää. Ja en oo semmosta pahemmin saanu lihavana. Mutta, mutta. Se oikea syy on se, että mua pelottaa. Pelkään muuttua. Pelkään voida hyvin.

Tämä helvetin perkeleen ristiriita, joka soi sisälläni. Haluan voida hyvin. En uskalla voida hyvin. Haluan muutosta, koska en voi hyvin. En halua muutosta, koska se pelottaa. Koko ajan kauheaa vääntöä pään sisällä.

Oon viime aikoina, tai pikemminki viimeset viikot, lohtusyöny ihan hulluna. Se lähti siitä, että puntari kerto mun laihtuneen kaks kiloa kolmessa kuukaudessa. Siitä seuras jonku ajan päästä paniikki, ku asia meni tajuntaan. Sitte oon syöny ja syöny. Että äkkiä ne kilot takas. Ei herran jestas, mää en oo enää turvassa, ku oon ees ton verran laihempi. Ja painonhallintaryhmässä mut punnittiin ja ne kaks kiloa ei sen puntarin mukaan ollutkaan tippunu. Ja siitä tuli lisäkriisi ja lisälohtusyönti. Hitto, mitenhän mää uskallan nyt omalla puntarillani käydä? Oon käyny omalla puntarilla aina kuun eka päivä tai parin ekan päivän aikana. Huomena vois sen taas tehä silti.

Ei mun oo hyvä olla tässä painossa. Ei yhtään. Mää haluan muutoksen. Oon  tehny sitä muutosta jo kolme vuotta, ku opetellu säännöllistä liikuntaa, säännöllistä syömistä, säännöllistä juomista, säännöllistä nukkumista. Jokainen nuista sujuu jo ihan hyvin. Se, mitä mun pitää tehä seuraavaksi on opetella syömään rehuja ja opetella rentoutumista stressin tasaamiseksi. Miniminiaskelin oon edenny ja sillain on pää pysyny mukana. Mutta nyt, ku asiat on tuottanu jotain tulostakin, ainakin hetkellisesti, ni pää ei pysykään mukana. Ku ne muutokset ei saa näkyä. Ku se pelottaa.

Pelko ja häpeä yrittää hallita mua. Ne tekee kaikkensa hallitakseen mua. Mun pitää laittaa kampoihin. Kenen kroppa tää on? Kenen mieli tää on? Pelon, häpeän vai minun?