Lihavuudesta ja sen hoidosta

Mää oon miettiny, että pitäis kaikille niille, jotka ovat niin huolestuneita ylipainosta ja sen riskeista, sanoa, että jos kerta oot niin huolestunut tästä asiasta, niin ole hyvä ja ala hommaamaan Suomeen lihavuuden hoitoa. Tällä hetkellä sellaista ei ole.

Että voisitko käyttää sen huolestuneisuutesi hyvään ja ajaa tätä asiaa niin kauan, että kaikilla lihavilla Suomessa on mahdollisuus saada pitkäkestoista ja hyvää hoitoa lihavuuden hoitoon.

Pääsin viime syksynä kaupunkini viimeiseen järjestettävään painonhallintaryhmään. Siellä käytiin läpi ne kaikki asiat, mitkä jo tiesinkin. Väittäsin, että tarvittaisiin paljon pitempikestoista hoitoa kuin tuo syksy, jonka tuo ryhmä kesti. 

Mää en kerenny siitä saada kuin pintaraapaisun asiaan. Eli mulle siitä ei oikein ollut apua, koska tartteisin paljon enemmän tukea asiassa. Lisäksi mun mielestä psykologista puolta pitäis käsitellä todella paljon enemmän. 

Eli tuo ryhmä ei ollut riittävä ollenkaan. En koe sitä oikein, no, hoidoksi, koska kerrattiin asiat, jotka kaikki jo tietää ja en saanut mitään lisää.

Tällä lihavalla oli synttärikakku. Mikä rikos!

Lihavuus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen asia ihmisen elämässä. Se vaikuttaa kaikkeen. Ympäristö pitää sua paskana ihmisenä sen takia, et saa kunnollista hoitoa sen takia tk:sta, sua pilkataan sen takia, et voi muka olla ammattitaitoinen sen takia... 

Itse kaipaisin lihavuuteni hoidoksi ammattilaisryhmää. Että kävisin säännöllisesti esim. psykoterapeutilla, ravitsemusterapeutilla, vertaistukiryhmässä, liikunnan ammattilaisella ja mitä muita tarttisinkaan. Se ois sitä kokonaisvaltaista hoitoa, mitä tarvitaan tähän asiaan!

Oon kyllästyny siihen ruikutukseen, että lihavuus on terveysriski ja pälä pälä. Sen tietää joka ikinen lihava! Sitä saa kuulla joka ikinen päivä! Lihavuus tuntuu olevan semmonen asia, että ihmisarvo menee sen myötä ja uskottavuus menee sen myötä. 

Sitäpaitsi, jokainen lihava tietää, miksi on lihava. Sitä ei vaan kukaan koskaan kysy. Ketään ei kiinnosta se oikea syy lihavuuteen, jonka hoitamisen myötä se lihavuuski saattais vaikka lähtä pois. Kaikkia kiinnostaa vaan lynkata lihava ihminen, ku on niin paska ku on lihava.

Jos lihavuus ymmärrettäis oikeasti olevan oire, eikä syy, niin tämä asia saattais muuttua. Kun puututtaisiin siihen psykologiseen tai fyysiseen tai molempien sekoitusta olevaan syyhyn, ni saataisiin tuloksia. Ihmiset laihtuis ku sais asianmukaista hoitoa.

Suklaataki syö silloin kun tekee mieli. Häpeäis nyt vähän!

Miksi itse olen lihava? Koska se on vakava traumaoire. Olen tarvinu läskit suojaamaan mua ja sitä suojaa tarvin edelleen. Lisäksi on fyysinen sairaus, joka lihottaa. Siksi tarvin apua henkiselle ja fyysiselle puolelle. Lihavuus ei oo huonoutta ihmisenä. Se on oire, vakava oire.

Varmasti jokainen tietää, että jos hoidetaan pelkkää oiretta, se syy ei parane. Siihen tarvittaisiin muutosta. Että ymmärrettäisiin lihavuuden olevan pelkkä oire, joka paranee, kun sen syy hoidetaan oikein ja kunnolla.

Lihavuuden hoidossa tarvittaisiin erittäin pitkäjänteistä työtä, niin lihavalta itseltään kuin terveydenhuollon ammattailaisilta. Sitä kaipaisin ja tarvisin Suomen terveydenhuollolta. Oispa joka kaupungissa lihavuus-klinikka tai vastaava, josta sais helposti apua lihavuuteen.

En myöskään ymmärrä sitä, että miksi lihavia syyllistetään lihavuudesta. Lihavuus ei ole omaa syytä. Kun lihavuus on traumaoire niin silloin lihavuuden syy on se trauman aiheuttaja. Jos lihavuuden syy on sairaus niin silloin se on se sairaus, eikä ihminen itse syypää.

Tämä pitäisi erottaa siitä, että ihminen on kuitenkin itse vastuussa seurauksista. Niihin seurauksien hoitamiseen tarvitaan sitä kunnollista apua ja tukea. En usko, että kukaan ihminen päättää, että alanpa syödä hulluna ja lihotan itseni 200 kiloiseksi. Ehei.

Siksi pitää lopettaa lihavien syyllistys ja häpäisy. Siksi pitää ymmärtää ja antaa sitä pitkäjänteistä tukea ja apua. Sillä lailla se paino tippuu. Häpeä ja syyllistäminen vaan lihottaa lisää, eikä auta pätkän vertaa.

Lihava käy myös kahvilassa. Miten se kehtaa!

Jospa tuo nykyinen hallitus tekis semmosen sote-uudistuksen, että perustaisivat lihavuusklinikoita sen sijaan, että hajottavat kaiken. Kunnollinen, syyllistämätön hoito olis erittäin tarpeen Suomessa. Sillä sais tuloksia aikaan.

Luulen, että lihavuuden hoitoki on vain ihmisten tahdosta kiinni. Halutaanko, että ihmiset voi hyvin vai syyllistetäänkö mieluummin? Itsekurilla ei kuitenkaan asian kanssa ole mitään tekemistä. Jos ois, ni kaikki ois jo nk. normaalipainoisia.

Ja jos rahasta aletaan kitisemään, ni uskon, että lihavuuden hoitoon satsattu raha tulee takaisin sillä, että ihmiset alkaa voimaan paremmin. Ennaltaehkäisykin saattaisi olla hyvä asia.

Kun lihavuus on niin suuri riski ja niin kauheaa, niin miksi sen hoitoon on niin vaikeaa saada kunnollista apua ja tukea? Tätä en ymmärrä. Lihavuus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen ongelma, että siihen oikeasti tarvii paljon apua ja tukea, että siitä pääsee eroon.

Mun twitter-avautumisesta syntyi tämä postaus. Twiittiketju kuvitettuna, olkaa hyvät.

Minun kesäni

Bongasin tämän kivan kesähaasteen paristakin blogista ja päätin itsekin tehdä sen. Kysymykset Tuubitoleranssi- blogista napattu.

Lippis vai lierihattu?

En oikein tykkää kummastakaan, mutta käytännön syistä omistan keltaisen lippiksen.

Pehmis vai jäätelöpallo?

Mulle on oikeastaan ihan sama, jäätelö on jäätelö, oli se missä muodossa tahansa. Ja jäätelöä rakastan!

Herneet vai mansikat?

En välitä kummistakaan sen kummemmin. Molemmat menee alas jos on tarjolla.

Mun tän kesän orvokit on tän näkösiä. <3

Palju vai järvivesi?

En oo paljussa koskaan ollut, joten vastataan järvivesi.

Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut! Varsinkin grillattu lohi ja juurekset ja kasvikset.

Mökki vai teltta?

Mökki on kyllä kivempi ku teltta. Ehkä se jo ikäki tekee sen. :D

Valveen talo on upea.

Varjo vai auringonpaiste?

Tälleen aika herkästi ihonsa polttavana ihmisenä varjo on se juttu. En myöskään tykkää yhtään kuumuudesta ja siitä, ku hiki valuu koko ajan.

Kesäsade vai kesätuuli?

Kesäsade ja ukkosmyräkkä on ihanan virkistävää, varsinkin pitemmän lämpimän jakson jälkeen.

Lavatanssit vai festarit?

Lavatansseissa en oo koskaan käyny, joten festarit. Festareillaki oon peräti kerran käyny.

Hiirenkorvat on rakkautta.

Roadtrip vai riippumatto?

Roadtrip! Tykkään ajaa autolla ja seikkailla oudoilla mailla. Haluaisin roadtripille pitkin Eurooppaa ja myös Yhdysvaltain halki.

Hiirenkorvat vai syreenin tuoksu?

Hiirenkorvat! Miten se aina sydäntä sykähdyttää nähdä hiirenkorvat ja tietää, että ei ihan heti oo kylmää ja pimeää.

Mato-onki vai golfmaila?

Golfmaila. Tai oikeasti vaihdan sen frisbeegolfkiekkoon. Frisbeegolffia tulee kesät harrastettua.

Syreenit kukat ovat kauniita.

Sellaisia kesäaatoksia minulla! Mitäs teidän kesään kuuluu? Mulla tää aika on menny lähinnä lukiessa kirjoja ja vältellessä aurinkoa. 

Biisit, joista saan voimaa

Paula Koivuniemi ja Toni Wirtanen: Oma tie

Tähän biisiin ihastuin ensi kuulemalta silloin kun tämä ilmestyi. Tätä palaan aina kuuntelemaan ja saamaan siitä tsemppiä kulkemaan tätä omaa tietäni. Tässä sanoituksessa on niin paljon voimaa! On myös hyvä muistaa, että tosiaan, minulla on pää, joka ajattelee ja sydän, joka johdattaa. Minua myös lohduttaa suuresti se ajatus, että karma punnitaan.

Juha Tapio: Eläköön

Eläköön on hyvä muistutus siitä, että elämä on kaikkine rosoineen juuri sellainen kuin pitääkin. Elämään kuuluu kyyneleet ja arvet hymyjen ja rakkauden rinnalla. Tämä biisi muistuttaa minua tuskan keskellä siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässä kaikesta huolimatta on. Tämä muistuttaa niistä monista pienistä asioista, jotka tuovat elämään hyvää: sateen jälkeinen tuoksu, auringon paiste pitkän pimeän jälkeen, halaus...

Janna: Sä et ole hullu

Tämä on tärkeä muistutus siitä, että vaikka sut on rikottu muiden toimesta, se ei tee susta hullua. Tähän ei voi muuta oikein edes sanoa. Tärkeä, tärkeä sanoma.

Jannika B: Itseni herra

Muistanko arvostaa itseäni joka päivä? Tykätä itsestäni sellasena ku oon? Muistanko unelmoida? Olenko onnellinen? Niin hyvä muistutus siitä, että minä itse olen elämäni tärkein ihminen! Miksi se aina unohtuu? 

Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras

Toivoa pimeään. Että ei se kärsimys kestä loputtomiin. Että siitä kaikesta oppii jotain ja se oppi on mittaamattoman arvokasta. Muistuttaa minua siitä, että en turhaan käy kokemiani tuskia läpi. Nykyään pystyn jo sanomaan, että se työ on kantanut hedelmää, vaikka matkaa vielä on paljon. Minusta on ihanaa ajatella, että tällä työllä saan itseni kukkimaan.

Näihin kappaleisiin palaan aina, vaikka aikaakin ois kulunut pitkästi välissä. Kertokaa minulle omia voimabiisejänne! Olisi kiva tietää, mitkä on teille merkityksellisiä kappaleita ja miksi!

Lisään tähän vielä uusimman voimabiisini.

Saara Aalto: Monsters

Tätä kuuntelin tänäänkin terapiasta tullessa koko matkan repeatilla. Tässä on voimaa! En anna enää pelolle valtaa, tämä on minun elämäni ja minä olen siitä vastuussa. En pelkä enää. Huh huh! Minä saan näistä sanoista potkua mennä edelleen päin omia hirviöitäni. Hirviöt ovat niin kuin häpeäkin, että ne eivät kestä päivänvaloa ja valo parantaa.

Kevään leffassa käynnit

Oon tänä keväänä mystisesti innostunut käymään leffassa. Ihan sielä elokuvateatterissa asti! Siksipä teen näkemistäni elokuvista nyt pienet arviot, kun on useampi mitä arvioida.

Call me by your name

Tämän elokuvan kävin ystäväni kanssa katsomassa helmikuun alussa.

Finnkinon sivuilta tiivistelmä juonesta:

"Luca Guadagninon CALL ME BY YOUR NAME on sensuelli ja ajaton ensirakkauden kuvaus. Elokuva perustuu André Acimanin romaaniin.

On kesä 1983 Pohjois-Italiassa ja 17-vuotias amerikkalais-italialainen Elio (Timothee Chalamet) viettää päivänsä perheensä 1600-luvulla rakennetussa villassa klassista musiikkia soittaen ja sovittaen, lukien ja flirttaillen ystävänsä Marzian (Esther Garrel) kanssa.

Eliolla on läheinen suhde isäänsä (Michael Stuhlberg), joka on kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin erikoistunut professori, ja äitiinsä (Amira Casar), joka on kääntäjä. Elio on saanut varttua korkeakulttuurin upeimpien saavutusten keskellä aurinkoisen Italian kuvankauniissa ympäristössä. Vaikka Elion sivistys ja älykkyys antavat hänestä kuvan ikäänsä vanhempana, on hän kuitenkin vielä melko viaton ja kokematon – erityisesti sydämen asioissa.

Eräänä päivänä komea amerikkalainen Oliver (Armie Hammer) saapuu Elion isän tutkimusassistentiksi. Italian auringon polttavassa paahteessa Elion ja Oliverin välillä heräävä intohimo leimahtaa liekkeihin ja kuumat kesäpäivät muuttavat heidän elämiensä kulun lopullisesti."

Elokuva oli katsomisen arvoinen. Välillä oli tosi tylsiä pätkiä, mutta kokonaisuus jaksoi silti kantaa eteenpäin. Eniten pidin leffan miljööstä. Se kummasti herätti minussa kaipuun käydä taas Italiassa. Hahmoissa pidin eniten Eliosta ja hänen isästään.

Kuva täältä

Fantastinen nainen

Tämän elokuvan kävin saman ystäväni kanssa katsomassa vain pari päivää myöhemmin.

Taas Finnkinon sivuilta hyvä tiivistelmä juonesta:

"Rakastuneet Marina ja Orlando suunnittelevat tulevaisuutta. Tarjoilijana työskentelevä nuori Marina haaveilee laulajan urasta, kun taas häntä kaksi vuosikymmentä vanhempi Orlando omistaa painotalon. Eräänä iltana, Marinan syntymäpäiväjuhlien jälkeen, Orlando tuupertuu sairauskohtaukseen. Marina vie miehen ensiapuun, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Tästä alkaa Marinan painajainen. Surun murtama nainen kaipaisi tukea, mutta lohduttamisen sijasta niin lääkärit kuin Orlandon aikaisempi perhe asettavat Marinan epäilyksen alaiseksi. Marinan surua, tai hänen transnaisen identiteettiään, ei kunnioita kukaan. Orlandon edellisellä perheellä on kiire pyyhkiä Marinan mittainen luku edesmenneen miehen elämästä pois. Marina joutuu taistelemaan oikeudestaan suruun ja olemassaoloonsa, oikeudestaan olla kuka hän on: kompleksinen, vahva, suorasukainen – fantastinen nainen."

Voi! Tästä elokuvasta pidin tosi paljon! Marina oli mahtava hahmo, just semmonen samaistuttava. Elokuva sai mut itkemään, samaten kuin myös sai nauramaan. Tunteita tämä herätti ja se on hyvä asia. Hyvä asia on myös se, että transsukupuolisuutta tuodaan esiin. Tämän elokuvan vois kattoa uudestaankin.

Kuva täältä

The Shape of Water

Kuukautta myöhemmin eli maaliskuun lopulla kävin taas ystäväni kanssa leffassa.

Pitänee todeta, että Finnkino osaa nämä lyhennelmät tehdä hyvin:

"Tarinankerronnan mestarin Guillermo del Toron uutuuselokuva THE SHAPE OF WATER on omalaatuinen satu, joka sijoittuu kylmän sodan aikoihin, vuoden 1962 Pohjois-Amerikkaan. Valtion salaisessa laboratoriossa työskentelevä Elisa (Sally Hawkins) on yksinäisyytensä vanki. Kun Elisa ja hänen kollegansa Zelda (Octavia Spencer) löytävät laboratorioon kätketyn salaisuuden, Elisan elämä muuttuu lopullisesti."

Tämä elokuva oli ihana! Loppua kohden senkus parani! Päähenkilö Elisa on mykkä ja se tuo elokuvaan ihan oman säväyksensä. Se oli itse asiassa tosi hyvä asia, koska hänen tekonsa tekivät asiat erittäin selviksi. Elokuva teki muhun vaikutuksen. Sitä kaikkea ei osaa oikein edes sanoin kuvailla. Se pitää itse nähdä ja kokea. Tän elokuvan haluan ehdottomasti nähdä vielä uudelleen. Kaunis rakkaustarina, joka pistää miettimään, että onko niin erilaiseksi koettu lopulta ollenkaan niin erilainen.

Kuva täältä

Han Solo: A Star Wars Story

Sitten ihan eri tunnelmiin. Kävin pari päivää sitten katsomassa uusimman Star Wars- leffan mieheni ja hänen ystävänsä kanssa.

Finnkinolta taas lyhennelmä:

"Nouse Millennium Falconin kyytiin ja matkusta kaukaiseen galaksiin elokuvassa Solo: A Star Wars Story, joka on galaksin rakastetuimmasta lurjuksesta kertova upouusi seikkailu. Jännittävien vaiheiden jälkeen rikollisen alamaailman synkissä ja vaarallisissa syövereissä Han Solo tapaa tulevan pilottitoverinsa, mahtavan Chewbaccan, ja kohtaa pahamaineisen pelurin Lando Calrissianin matkalla, joka määrää tulevaisuuden suunnan yhdelle Star Wars -saagan yllättävimmistä sankareista."

Tää leffa ei tehny sen suurempaa vaikutusta. Jotenki nää uusimmat Star Wars- leffat ei oo minuun iskeny kovin suuresti. Katsottavia ovat kyllä, ei siinä mitään. 

Kuva täältä

Ootteko nähneet nämä elokuvat? Mitä piditte? 

Ps: Mietin, että voisin näitä tällaisia leffakoosteita tehdä aina ku on tullu katottua enempi leffoja. 

Pps: Meen itse asiassa huomenaki leffaan (Tottelemattomuus- nimistä kattoon) ni onpahan jatkoa tälle postaukselle luvassa jossain kohin.

Ämyriin kirjoitus

Tulin kertomaan, että kirjoitin Ämyriin kirjoituksen seksuaalisen väkivallan uhrien kohtelusta, joka on kammottavaa. Aihe on tärkeä minulle, koska itsekin olen seksuaalisen väkivallan uhri.

Käykää lukemassa ja kertokaa omia ajatuksianne aiheesta.

Kirjoitin tästä kirjasta kirjablogissani. Todella hyvä kirja traumoista!

Erilainen, joukkoon kuulumaton

Oon monesti miettinyt omaa, jo lapsena syntynyttä kokemustani siitä, että oon erilainen kuin muut ja sen takia en kuulu joukkoon. Oon kokenut sen ihan lapsuuden perheen ja suvun keskelläkin, että en kuulu heihin oman erilaisuuteni tähden. Oon myös ollu ihan yksin niitten ajatusten kanssa. Oon kokenu olevan niin erilainen ja kokenu etten kuulu joukkoon missään, en kotona, koulussa, rauhanyhdistyksellä, ihan missään. Oman koetun erilaisuuteni takia oon ollu myös yksinäinenkin, outo kummajainen, vaikka aina oon ollu sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva. 

Kuvituksena kirjoja, joista olen löytänyt itseni ja syitä erilaisuudelleni.

En oo koskaan osannu eritellä tarkkaan sitä, että mistä se kokemus on syntyny. Ehkä siitä, että oon esikoinen isosta sisarussarjasta? Ehkä siitä, että oon ollu kiltti ja vastuuntuntoinen jo lapsena? Ehkä mun älykkyydestä? Ehkä siitä, että oon eläny lapsuuden kauhujen keskellä? Ehkä lapsuuden perheen uskonnollisesta vakaumuksesta? Ehkä siitä, että oon erityisherkkä? Aina kuitenkin on ollu olo, että oon jollain lailla erilainen, vääränlainen. Se olo on vieläkin joskus. Nykyään ei niin pahasti kuin ennen.

Siitä on kyllä kiitollinen, että minulla on ihania ihmisiä ja rakkautta elämässä. Niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua just tämmösenä ku oon. Oon vihdoin saanut kokea, että mut hyväksytään just tämmösenä ku oon. Rikkinäisenä, eheytyvänä, omanlaisena hiihtäjänä. Se kannustaa minua menemään kohti sitä ominta itseäni edelleen. Pikkuhiljaa oon uskaltanut myös itse nähdä ja hyväksyä itseni semmosena ku oon. Se kokemus on arvokas. Mua surettaa ihan hirveästi se, että en oo jo lapsena saanu kokea olevani rakastettu ja hyväksytty omana ittenäni. Että ne kokemukset oon saanu vasta aikuisena, lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Kuin paljon parempaa hirveä lapsuuteni olisi voinut olla, jos oisin saanu rakkautta ja hyväksyntää? Tiedän nyt, että eräs sukulaiseni on rakastanut mua, mutta se ei koskaan menny mun lapsen tajuntaan asti tai en ole vain yksinkertaisesti uskonut sitä. Mun mieli on ollut traumojen takia lukossa ja vastaanottimet kiinni. Ongelma on oikeasti kyllä se, että rakkauden kokemusta ei ole syntynyt ennen traumojakaan.

Muistan lapsena monesti tunteneeni raastavaa rakkauden ja hellyyden kaipuuta. Se kävi kipeää. Olin lapsi, joka haaveili, että häntä joku rakastaisi. Ajatuskin siitä on ihan järkyttävän surullinen. (Tiedän, että samankaltaisia lapsia on tänäkin päivänä paljon.) Nyt aikuisena oon saanut tuta konkreettisesti sen, että vanhempani (sekä sisarukseni ja muut sukulaiset) eivät välitä minusta. Se asia tuli erittäin selväksi kun aloin käsitellä lapsuuteni traumoja. Minulla on asiasta mustaa valkoisella. Ehkä se erilaisuudenkokemus on tullut tuostakin, vanhempieni kylmyydestä ja suvun välinpitämättömyydestä ja siitä, että pitäisi olla ja toimia tietyllä lailla, että kelpaisi?

Sen minä nykyään tiedän varmaksi, että kaikenlaisista kokemuksista ja traumoista huolimatta voi saada hyvän ja onnellisen elämän. Nyt tiedän, että erilaisuus on normaalia. Nyt tiedän, etten ole enää yksin. Nykyään pystyn hyväksymään omat kokemukseni osaksi omaa menneisyyttäni. En enää vähättele omia erilaisuuden ja yksinäisyyden ja vääränlaisuuden kokemuksia. Ne kaikki oli totta ja on edelleen totta. Tänään pystyn elämään niiden kanssa kaikessa rauhassa ja ehkä olen vähän ylpeäkin siitä.

Onko muita samaa kokeneita?

Kuntosalille

Viime syksynä, ollessani painonhallintaryhmässä, aloin miettimään kuntosalille menoa. Lukioaikaan kävin säännöllisesti kuntosalilla. Ja pidin siitä paljon! Muistan, kuinka nautin siitä, kun tulosta syntyi ajan kuluessa. Oli kivaa liikkua ja liikuinkin paljon. Sitten tuli muutoksia elämään ja kaikki jäi. En vuosiin liikkunut juurikaan. Joskus satunnaisia kävelylenkkejä ainoastaan.

Kun mietin elämääni liikunnan suhteen ni onhan se ollu aika hajanaista. Lapsena en harrastanut mitään tiettyä liikuntaa. Leikkien lomassa juoksenteli ja kiipeili sekä koulumatkat ja muut käveli tai pyöräili paikasta toiseen. Koulujen liikuntatunnit oli ainoat, jossa oli edes vähän variaatiota. Perhekotiin mennessä liikunnasta tuli säännöllistä, koska siellä vaadittiin sitä ja aloin jopa tykkäämään siitä. Perhekotivuosina liikuin säännöllisesti ja paljon. Siihen aikaan kuuluu nuo aiemmat kuntosalivuoteni.

Kuvassa mun uudet salikengät. Virtaa väreistä!

Kun aloin seurustelemaan vähän päälle viisi vuotta sitten, elämääni tuli uusi liikuntalaji, frisbeegolf. Siitä pidän tosi paljon! Ollaan mieheni kanssa harrastettu sitä siitä asti ja kunhan lumet sulaa, alkaa meidän kuudes kesä frisbeegolfin parissa. Frisbeegolf taitaa olla ensimmäinen liikuntalaji, joka on pysynyt elämässäni vuosi toisensa jälkeen sitkeästi ja josta tykkään aina vaan.

Mun ihana, pinkki frisbeegolfbagi.

Perhekodista muutettua kaikki liikunta tosiaan jäi hyvin vähälle. Mutta nyt, viimevuosien aikana, liikunta on pikkuhiljaa palannut elämääni. Tein joitain vuosia sitten itselleni excelissä liikuntarastilistan (jonka idea perhekodista peräisin), johon voin merkata aina ku vähänkin liikun. Jos kävelen 15 minuuttia, siitä tulee merkintä jne. Kuinka kannustavaa se olikaan huomata, että kyllähän minä liikun, edes vähän. Tulostelen rastilistoja itselleni aina, ku edellinen on täynnä. Mulla tää rastilistasysteemi toimii ja kannustaa liikkumaan. Alla olevassa kuvassa malli mun rastilistasta. Merkinnöissä oleva fyster tarkoittaa fysioterapiasta saamiani venyttely- ja jumppaohjeita. Viime keväänä tein hyvin ahkerasti noita. Syksyn tullen kaikki loppu kun mieliala tipahti pahasti. Ei jaksanu enää juurikaan liikkua. Lokakuusta helmikuuhun on joka vuosi raskasta aikaa, jolloin ei jaksais ihan mitään. Toivon totisesti, että tää joskus muuttuu ees vähä kevyemmäksi.

Mun liikuntarastilista.

Viime vuonna palasin joogan pariin. Otin itselleni Yogaia- nimisen nettipalvelun. Se on vähä ku liikunnan Netflix. Oon nyt vuoden ajan kotona joogannu silloin tällöin Yogaian tallenteiden perässä. Ja jippii, tänä keväänä puolen vuoden miettimisen jälkeen aloitin kuntosalilla käynnin. Nyt oon neljä viikkoa käyny kuntosalilla ja kärpänen on puraissu mua. Nautin siitä!

Oon välillä miettiny, että miksi liikunta on niin vaikeaa. Nyt vasta oon käsittäny, että se johtuu puhtaasti traumoista. Mun traumat on mun keholle tehtyjä pahoja asioita. Ja keho muistaa kyllä kaiken, vaikka mieli ei aina ookaan muistanu. Ja kun liikkuu, keho liikkuu ja niistä tuntemuksista nousee traumamuistot ja tunteet pintaan. Eli liikunta saa aikaan ahdistusta ja pahaa oloa. Näin siis mulla on ollu ja on oikeastaan edelleen. Se ero entiseen on, että nykyään pystyn paljon paremmin käsittelemään niitä tunteita ja mulla on myös terapeutti, jonka kanssa käsittelen niitä. Perhekodissa ollessa pystyin liikkumaan, koska siellä olin tarpeeksi turvassa. Sen jälkeen en olekaan enää ollut tarpeeksi turvassa, joten liikunta on ollut liian ahdistavaa. Viime vuosien aikana tilanne on muuttunut ja nyt pystyn taas liikkumaan, mistä olen iloinen.

Toivon, että loppuelämäni ajan liikunta on voimia antavaa ja että nautin siitä.

Miten teijän liikunnat on mennyt? Kertokaa omia kokemuksia, ois kivaa kuulla niitä.